Eräänä toisena päivänä hän syytti ankarasti porvaristoa, että se oli itse syypää köyhyyteensä. Sillä, sanoi hän, se ei johtunut, kuten he väittivät, uudesta kauppasäännöstä, vaan vika oli pormestareissa ja raadeissa, jotka olivat sallineet luvattomia porvarisoikeuksia ja laitonta ja vierasta kauppaa, jonka kautta niin kaupungeilta kuin kruunultakin hupeni asianmukainen vero.
Kaikki tiesivät, vaikkei kukaan puhunut, että suurimmat esteet järjestetyn hallinnon säännölliselle kululle olivat perinnölliset läänitykset, varsinkin herttuain. Heidän rahatoimensa oli täydellisesti erillään muusta valtiotaloudesta, ja kaikki kartanot herttuakunnissa olivat heidän omien virkamiestensä hallussa.
Erittäinkin oli leskikuningatar osoittautunut omavaltaiseksi ja taistelunhaluiseksi. Hän oli Kaarle Filipin puolesta muun ohella vaatinut oikeuden tutkia ja tuomita majesteetinrikokset, jotka oli tehty herttuakunnassa, ja kun kuningaskunnassa rikokset kuudetta käskyä vastaan rangaistiin korkeilla sakoilla, tuomittiin niistä herttuakunnassa leikattaviksi korvat, nenä ja huulet.
Sen nojalla, ettei herttuakuntain aatelisto palvellut kuninkaan, vaan herttuain lipun alla, selitti kuningatar, ettei tämän aateliston oikea lääniherra ollut kuningas, vaan herttuat.
Mutta Kustaa Aadolf, joka ankarasti piti kiinni omasta ja maan ikivanhasta oikeudesta, pani tätä vastaan vastalauseen, vaikkakin kaikella kunnioituksella kuningatarta kohtaan.
Eräänä päivänä, kun kuningas oli kutsunut yksityiseen neuvotteluun ei ainoastaan Akseli Oxenstjernan, vaan myös Nils Chesnecopheruksen, ja oli puhuttu asemasta Puolassa, virkkoi viimeksi mainittu, että hänellä oli samaisesta kysymyksestä muutamia valaisevia kirjoituksia huostassaan. Kuningas tahtoi nähdä ne heti, ja muuan palvelija lähetettiin niitä noutamaan.
Tämä palasi pian, ja Chesnecopherus antoi ne kumartaen kuninkaalle.
Tämän huomio kiintyi heti otsakkeeseen: "Todistuksia perintöruhtinasten oikeudesta" j.n.e. Hän tunsi käsialan ja luki kirjoituksen alusta loppuun. Sitten hän ojensi sen Oxenstjernalle, avasi itse oven ja huusi: "Vahti!"
Chesnecopherus, joka oli jo huomannut erehdyksensä, seisoi kalpeana ja äänetönnä, kun vahti saapui ja kuninkaan käskystä vei hänet pois.
Kustaa Aadolf käveli kiihtyneenä edestakaisin. Hän käsitti hyvin, että hänen äidillään oli osansa kirjoituksen synnyssä. Valtiokansleri puolestaan vaati ankaraa rangaistusta; tässä oli annettava varoittava esimerkki.