Tähän aikaan saapui Puolasta huhuja, että maa oli kärsinyt suuria häviöitä sodassa turkkilaisia vastaan; sanottiin, että kaikki miehistö, joka oli jäänyt tähteeksi viimeisen keisarille lähetetyn apujoukon jälkeen, oli täytynyt lähettää etelärajalle, ja täten oli sekä Liivinmaa että Kuurinmaa jäänyt melkein puolustusta vaille.
Nyt jos koskaan oli käsissä hetki pakoittaa Puola pysyväiseen rauhaan, tilaisuus, jota ei pitänyt jättää käyttämättä. Kustaa Aadolf olikin lujasti päättänyt kaikin voimin kiirehtää varustuksien laatimista voidakseen aloittaa sodan niin pian kuin suinkin. Kuitenkaan ei hän, uskollisena tavoilleen, tahtonut ryhtyä mihinkään, ennenkuin oli neuvotellut säätyjen kanssa.
Valtiopäivät kutsuttiin koolle Tukholmaan, ja sittenkun väkeä, rahaa ja elintarpeita oli luvattu antaa mikäli suinkin voitiin, koottiin vuoden 1621 elokuun alussa sotajoukko Elfsnabbiin, jossa laivasto oli ankkurissa. Säätyjen toivomus, että kuningas, ennenkuin sota alkoi, vielä kerran koettaisi rauhallisella tavalla päästä yksimielisyyteen vastustajainsa kanssa, hyväksyttiin, ja Kustaa Aadolf kirjoitti itse Ruotsin lähettiläille; että he tekisivät parhaansa saadakseen aikaan rauhan tai ainakin aselevon pidennetyksi kymmeneksi vuodeksi. Jos Sigismund samalla tahtoi sitoutua lakkaamaan häväistyskirjoitusten levittämisestä, olisi kuningas taipuvainen luovuttamaan Pernovan takaisin, vieläpä sallisi Sigismundin kantaa Ruotsin kuninkaan titteliäkin, kuitenkin sillä ehdolla, ettei siihen sisältyisi mitään oikeutta valtakuntaan. Siinä oli menty auliudessa niin pitkälle kuin kuninkaan ja Ruotsin kunnia suinkin salli.
Sigismund oli toki edelleen sama kuin oli aina ollut; hän ei tahtonut tietää mitään siitä, mitä Ruotsissa oli tapahtunut hänen maasta lähdettyään. Ruotsi oli hänen perintövaltakuntansa; kuningas Kaarle oli vain herttua herttuakunnassaan, ja Kustaa Aadolf oli ainoastaan hänen jälkeläisensä.
On selvää itsestään, ettei sellaisissa olosuhteissa saatu mitään keskusteluja syntymään.
Tulisimman sodan aikana turkkilaisia vastaan Sigismund siten pani alttiiksi valtakuntansa itsepintaisesti selittäen, ettei tahtonut myöntyä mihinkään, ennenkuin Kustaa Aadolf oli hänelle luovuttanut kruununsa. Hän ei kuitenkaan pitänyt itseään liian hyvänä lähettämään valepukuisten kätyrien mukana kavaloita yllytyskirjeitä Ruotsiin.
Sota oli nyt päätetty asia; kymmenen rykmenttiä jalkaväkeä ja kymmenen komppaniaa ratsuväkeä eli yhteensä 20,000 miestä kuului siihen joukkoon, jonka kera Kustaa Aadolf aikoi purjehtia Liivinmaalle aloittaakseen ensimäisen sotaretkensä Puolaa vastaan.
Kun vastatuuli esti laivastoa laskettamasta ulapalle, lähetytti kuningas Elfsnabbissa neuvostollaan Puolan neuvostolle kirjelmän, jossa huomautettiin, että Kustaa Aadolf Sigismundin kohtuuttomuuden tähden ja vastoin tahtoaan oli pakoitettu sotaan Puolaa vastaan, vaikka tätä valtakuntaa ahdistivatkin kristikunnan periviholliset, turkkilaiset.
Elfsnabbissa kuningas julisti omin käsin kirjoittamansa sotasäännöt, jotka luettiin kolmelle rykmentille kerrallaan, ja nämä vannoivat niitä noudattavansa. Tällöin oli sotajoukko asetettuna täyteen taisteluasentoon Årstan niitylle. Läsnä olivat kuninkaalliset naiset ja Brandenburgin vaaliruhtinatar, joka vielä oli Ruotsissa.
Leskikuningattaren hovinaisten joukossa huomattiin Elisabet Ribbing, joka oli kalpea, mutta tyyni. Herttua oli hellittämättä pyytänyt kuninkaalta lupaa seurata sotajoukkoa ja vihdoin saanutkin.