Maria Eleonora oli sairastunut kuninkaan lähdön johdosta ja samana päivänä, jona erosi miehestään, synnytti hän kuolleen tyttären.
Heinäkuun viime päivinä kääntyi tuuli; laivasto saattoi nyt kohottaa ankkurinsa ja laskettaa saaristosta ulapalle.
Valta-amiraali Gyllenhjelm hoiti päällikkyyttä. Matka suunnattiin Rigaa kohden. Varmalla katseellaan Kustaa Aadolf oli aikoja sitten käsittänyt tämän kaupungin suuren merkityksen sodassa Ruotsia ja Puolaa vastaan. Asemansa johdosta Väinänjoen suulla se jossakin määrin vallitsi koko maata. Kaupungissa oli runsaasti väkeä ja rahaa, ja se oli monet kerrat osoittanut voivansa seista vihollista vastaan.
Luultavasti tämän muistaen Sigismund jätti sen oman onnensa nojaan luvaten vain 500 miestä avuksi.
Asujamia elähytti hyvä henki; he koettivat, vaikkakin menestyksettä, pestata väkeä, sillä kaupungissa oli ainoastaan 900 sotamiestä, paitsi linnanväkeä. Lohdutuksena ja apuna oli suuri joukko ulkomaalaisia, jotka olivat ruvenneet kaupungin palvelukseen.
Yhdessä näiden kanssa työskentelivät porvarit lakkaamatta linnoitusten lujittamisessa ja olivat lujasti päättäneet itse ottaa osaa taisteluun. Poikineen ja palvelusväkineen harjoittelivat he päivittäin aseiden käyttöä eivätkä lyöneet laimin mitään, joka saattoi edistää tarkoituksen saavuttamista.
Kaupungissa oli suunnilleen 30,000 asukasta; asekelpoisia miehiä oli 7,000 paikoille.
Ruotsin laivaston tapasi myrsky matkalla yli Itämeren. Laivat hajaantuivat ja ajautuivat eri tahoille.
Kustaa Aadolf kuvaili itse kirjeessä Akseli Oxenstjernalle niitä vastuksia, jotka matkalla kohtasivat, ja kertoi kuinka hänen täytyi ankkuroida "kaleijansa" Pernovan edustalle ja miten hänen sen jälkeen täytyi herttua Kaarle Filipin kera maanteitse kiiruhtaa Rigaan.
Täällä kohtasi häntä iloinen yllätys. Väinänjoella hän huomasi suuren joukon laivoja, jotka hän itse tunsi omaksi laivastokseen. Olipa ehtinyt perille sekin sotaväki, joka tuotiin maitse ympäri Suomen lahden, ja laskiessaan huomasi hän sotavoimansa kaikkiaan nousevan 18,000 mieheen.