Veljesten välit olivat tulleet sydämellisemmiksi kuin koskaan, ja vaikkei keskusteluun riittänyt monia eikä pitkiä hetkiä, koetti prinssi kuitenkin aina pysytellä kuninkaan läheisyydessä.
Saarenvaltauksen mentyä myttyyn pidettiin sotaneuvottelu. Juhana Banér intoili rynnäkön puolesta. Turhaan muut sotapäälliköt muistuttivat tavattoman lujista linnoituksista; hän vastasi, ettei ollut voittamattomia esteitä ja pyysi heti aloittamaan piirityksen.
Kustaa Aadolf oli samaa mieltä kuin hänen urhea sotapäällikkönsäkin. Hän oli tuonut mukanaan upseereja ja insinöörejä, joita pidettiin hyvin perehtyneinä piiritystaitoon ja jotka olivat tutustuneet senaikuisen sotatieteen kaikkiin apuneuvoihin. He olivat leikanneet laakereita Moritz Oranialaisen johdolla ja paloivat halusta voittaa uusia Kustaa Aadolfin johdolla.
Pian tehtiinkin päätös ryhtyä säännölliseen piiritykseen ja jaettiin tarpeelliset määräykset.
Muutamissa päivissä piiritystykit olivat viedyt valleille, niin että pommitus saattoi heti alkaa.
Sellaista jymyä, kuin nyt syntyi, ei kukaan ollut ennen kuullut. Aamusta iltaan järisyttivät ilmaa satojen kenttätykkien ja märssarien pamaukset.
Ei edes öisinkään saatu rauhaa. Silloin luotiin juoksuhautoja, pystytettiin paalustoja tai kaivettiin maanalaisia miinakäytäviä.
Taistelu kävi maan päällä ja maan alla, ja väliin tapahtui, että tunnissa heitettiin kaupunkiin satoja suuria kuulia, joista muutamat painoivat aina 160 naulaa.
Yötä päivää kuningas ja herttua ottivat osaa työhön ja elähyttivät sotamiesten rohkeutta pelottomalla esiintymisellään. Tapahtui usein, että heidät nähtiin kuulasateessa lapio kädessä milloin kaivamassa, milloin näyttämässä sotamiehille mihin juoksuhauta oli kaivettava.
Parin viikon uuraalla työllä oli juoksuhaudat vedetty aina kaupungin muuriin asti, mutta täällä kohdattiin sitkein vastarinta.