Torstensson pyysi nyt armoa ja tunnusti mitä oli tehnyt. Kustaa Aadolf pani hymyillen kätensä hänen olalleen ja sanoi: "Sinä sovit paremmin sotapäälliköksi kuin hovipojaksi." Radziwill puolestaan katsoi ruotsalaisen sotajoukon liian peloittavaksi ja marssi pois, jättäen Rigan oman onnensa nojaan.
Samana päivänä saapui Henrik Fleming tuoden iloisen uutisen, että rajanmääräys Venäjän ja Ruotsin välillä oli tuhansien selkkausten jälkeen vihdoinkin allekirjoitettu ja vahvistettu. Tämä oli niin suuri ja odottamaton ilo, että kuningas hypähti jalkeille, tarttui Flemingin käteen ja huudahti: "Teillä on uutisia kuten kunnon miehellä ainakin!" Samalta lähettiläältä sai kuningas tiedon kuningattaren keskoisista sekä hänen sairaudestaan ja surustaan yksin jäätyään. Kuningatar oli itse kirjoittanut, että jollei kuningas joutuin palannut, niin hän kuolisi ikävään.
Kustaa Aadolf kirjoitti anopilleen ja pyysi häntä vielä jonkun aikaa viipymään Ruotsissa, toivoen Maria Eleonoran siten saavan jossakin määrin lohdutusta.
Syyskuun 2 päivänä, sunnuntaina, pommitus alkoi uudelleen. Musketinkuulat tunkeutuivat jumalanpalveluksen aikana kirkkoihin, hehkuvat kuulat sytyttivät kirkkojen katot ja vahingoittivat torneja.
Lähetettiin sovinnonhieroja ehdottamaan antautumista ja esittämään niitä kauhuja, joita koitui kaupungin valloituksesta rynnäköllä, koska sotamiehillä ajan tavan mukaan katsottiin olevan oikeus ryöstelyyn.
Mutta lähettiläs ei palannut takaisin, ja ampuminen alkoi uudelleen.
Niinkuin ennenkin useita tuhansia miehiä työskenteli maan alla, miinoja sytytellen. Työhön ryhdyttiin molemmin puolin. Kaupungista heitettiin granaatteja näihin miinoihin ja yhteenkytketyin kuulin lakaistiin maan päältä pois kaikki mitä joutui niiden tielle. Ruotsalaisten puolelta valmistauduttiin rynnäkköön. Oli jo koetettu eräässä kohdin päästä haudan yli tervattua kangassiltaa myöten, toisessa täyttää sitä risukimpuilla, kolmannessa johtaa pois vettä.
Vihollinen piti silmänsä auki; tuskin oli kääresilta levitetty, kun se jo ampumalla sytytettiin, ja melkein kaikkien, jotka olivat sillalle uskaltautuneet, täytyi heittäytyä veteen, jolloin monet hukkuivat.
Risukimpuista laitettua haudantäytettä myöten oli tosin parempi päästä yli, mutta kun ryntääjäin oli pystytettävä suojeluskoppansa rintavarustukselle, ajoivat rigalaiset heidät tiehensä keksein ja pitkin kangein, mm että ruotsalaisten suurin tappioin täytyi peräytyä.
Kuningasta harmitti sitä enemmän, kun sovinnonhierojat olivat palatessaan tuoneet vastauksen ettei kaupunki millään ehdolla aikonut rikkoa Sigismundille vannomaansa valaa. He toivoivat, että meidän Herramme vihasi sotaa ja verenvuodatusta, säästäisi heidät siitä surullisesta kohtalosta, että heidän oli pakko luovuttaa rakas kaupunkinsa vihollisille.