Nyt päätettiin tehdä yleinen rynnäkkö; useita pienempiä oli jo tehty.
Kustaa Horn ja Juhana Banér ryntäsivät syyskuun 9 päivänä Jaakopinportin linnoitusta vastaan, ja heidän onnistui porttimiinalla räjäyttää itse portti ja viedä osa väestään kaupunkiin. Sitä puolustettiin kuitenkin niin pontevasti, että molempain täytyi vaikeasti haavoittuneina vetäytyä takaisin.
Siitä huolimatta päätti Kustaa Aadolf uskaltautua päärynnäkköön, varsinkin kuultuaan eräältä käsityöläiseltä, joka oli vangittu, että tuskin tuhatta asekelpoista miestä oli kaupungissa valleja puolustamassa.
Vesi oli suureksi osaksi johdettu pois haudoista ja muureihin oli sinne tänne ammuttu suuria aukkoja, joista rivit saattoivat tunkeutua kaupunkiin.
Sellaisissa oloissa ei ollut luultavaa, että kaupunki voisi kauemmin puolustautua, jos hyökkäys samalla aikaa suunnattaisiin useampiin kohtiin.
Jo varhain aamulla syyskuun 12 päivänä alkoivat suuret miinat "soida." Monissa niistä oli 24-tynnyrinen ruutipanos, ja samaan aikaan alotettiin mahtava tuli kaikista tykeistä ja märssareista.
Syntyi hirmuinen pommitus: hehkuvia kuulia, pommeja, suuria kiviä, kaikkea mitä saattoi heittää tai ampua, satoi rankkanaan kaupunkiin yli luhistuneiden muurien, estäen piiritetyt työskentelemästä linnoitusten laittamiseksi ennalleen.
Näiden tuli hiljenikin vähitellen, ja illan suussa saattoivat ruotsalaiset järjestää rivinsä rynnäkköön. Määräyksetkin olivat jo valmiiksi kirjoitetut.
Mutta rynnäköstä ei tullut mitään. Viime silmänräpäyksessä Kaarle Filip meni korkeamman päällystön keralla kuninkaan luo ja rukoili häntä vielä kerran vaatimaan kaupunkia vapaaehtoisesti antautumaan. Ja kun oli kysymys inhimillisestä menettelystä, ei Kustaa Aadolf ja ollut vaikea saada taipumaan.
Asema kaupungissa oli sanomattoman epätoivoinen; turhaan muurarit ja kirvesmiehet koettivat korjata vahinkoja, siltoja oli laitettu yli hautojen ja päämiina oli valmiina räjähdyttämään tärkeimmän porttilinnoituksen. Yksinpä puolalainen linnan vartijakin selitti vastarinnan jatkamisen mielettömäksi.