Molemmilta puolalaisilta armeijoilta, joista toinen ruhtinas Sapiehan johtamana oli leiriytynyt Wallhofin kylään ja toinen ruhtinas Radziwillin johtamana pysähtynyt Bauskeen, saatettiin Kokenhusenin ruotsalaisessa leirissä odottaa hyökkäystä, heti kun pakkanen oli ehtinyt jäädyttää soiset maat, ja siihen jo valmistauduttiinkin. Mutta sillaikaa tautisuus kiihtyi joukkojen keskuudessa vaaralliseksi kulkutaudiksi, joka teki hirveää tuhoa rykmenteissä.
Kuningas oli toivonut virran jäädyttyä voivansa ajaa pois vihollisjoukot, jotka olivat leiriytyneet eteläiselle rannalle vastapäätä leiriä. Mutta siitä tuumasta luovuttiin, sittenkun vihollisleiri oli laitettu entiseen kuntoon. Sotapäällystön neuvosta kuningas päätti siirtää joukot kauemmas sisämaahan, johonkin terveellisempään seutuun.
Kotvan aprikoitua päätettiin lähteä Birseniin. Mutta tämä matka oli ylen vaikea, ja väki kärsi tavattomasti kylmyydestä ja nälästä. Kuningas kirjoitti itse Oxenstjernalle, että hän tänä talvena sai nähdä enemmän kurjuutta kuin koko aikana minkä oli käynyt sotaa. Valtiokanslerin väsymättömästä huolenpidosta saatiinkin muona- ja vaatevarojen hankinta paremmin järjestetyksi, ja samalla alkoi sotajoukon terveydentila kääntyä paremmaksi.
Tammikuun 5 päivänä kuningas lähti ratsastusretkelle Wallhofiin. Kun 2,000 ratsumiestä ja 1,000 muskettisoturia, jotka kuletettiin re'issä, kolme tai neljä kussakin, oli viety yli jäätyneen Tonavan, laskettivat ratsumiehet täyttä laukkaa suorinta tietä Sapiehan leiriä kohden.
Yöllä 7 päivää vasten saapui sotajoukko Wallhofiin, ja varhain aamulla, ennen talvipäivän koittoa, sotarintama leveni pitkin puolalaisten varustuksia. Nämä oli laitettu korkealle kummulle ja niin lujasti rakennettu, ettei kuningas katsonut saattavansa vähine väkineen uskaltautua hyökkäykseen. Joukot saivat sentähden käskyn pysyä paikoillaan, ainoastaan kaksi osastoa muskettisotureita järjestettiin pitkin metsänreunaa koettamaan saartaa vihollisen sivujoukkoja.
Tämän ruotsalaisten sotaliikkeen nähdessään Sapieha menetti tykkänään malttinsa. Unohtaen edullisen asemansa hän käski joukkojen vetäytyä takaisin ja asettua lähemmäksi itse kylää. Kustaa Aadolf ei hidastellut käyttäessään tätä vihollisen harha-askelta hyväkseen. Ruotsalaiset komennettiin heti ottamaan mainittu kumpu haltuunsa.
Ratsuväki paloi halusta ryhtyä hyökkäykseen, ja upseerit rukoilivat kuningasta, ettei hän antaisi suotuisan tilaisuuden mennä käsistään. Mutta vihollisen ratsuväki oli paljon suurempi kuin ruotsalaisten, ja Kustaa Aadolf tahtoi odottaa tykistöä, jota eversti Teuffel oli parhaillaan tuomassa. Ettei Sapieha odotettaessa yllättäisi häntä, käski hän laittaa paalutuksen jalkaväen suojaksi.
Sillä välin saapui ruhtinas Radziwill lisäjoukkoineen puolalaiseen leiriin, ja koko sotavoima nousi nyt 7,000 mieheen, ollen siis melkoista suurempi kuin ruotsalaisten. Melkein voitonvarmana Sapieha komensi väkensä rynnäkköön.
Heti taistelun alettua pistettiin Wallhofin kylä tuleen. Ruotsalaista sotajoukkoa johtivat Kustaa Aadolf, Kustaa Horn ja kreivi Thurn, böömiläinen, joka oli paennut maastaan. Kuningas itse johti keskustaa, ja tässä taistelussa hän ensi kerran koetti sitä menettelytapaa, joka pian oli suuremmalla näyttämöllä hämmästyttävä maailmaa.
Tulinen ratsuväen hyökkäys, joka oikeasta sivustasta tehtiin Thurnin johdolla, suomalaiset ratsumiehet etunenässä ja jalkaväen muskettitulen avustamina, sai vihollisen rivit mitä suurimpaan epäjärjestykseen.