Sotavarastot oli sillävälin ehditty viedä maihin, ja valtakunnan amiraali sai käskyn purjehtia laivaston kera Danzigiin, saartaa tämän puolalaisten tärkeimmän kauppapaikan ja kantaa tullia satamassa. Herman Wrangel ja Åke Tott seurasivat pienen laivaston mukana, ja molempia hämmästytti suuresti kaupungin tavaton kauneus. Pitkä palatsirivi korkealta portilta alkaen pitkin Pitkää siltaa ja kaikki nämä loistorakennukset hollantilaisine ja venetsialaisine kuvakoristeineen tarjosivat mitä häikäisevimmän näyn. Raatihuone, rakennustaiteellinen mestariteos, herätti ihastuksen huudahduksia.
Danzig oli länsi-Europan vilja-aitta ja Hollannin tärkein tapulipaikka. Vuosisatojen kuluessa tämä kaupunki oli koonnut sellaiset rikkaudet, että se saattoi näytellä itsenäistä osaa valtakuntien välisissä taisteluissa.
Mutta kaupungin rikkauksien päälähde oli Puola. Tässä maassa, jossa ei oikeastaan ollut kaupunkeja eikä porvareita, oli Danzigilla varsinainen markkinapaikkansa. Sillä ei ollut rasittavia tulleja, ei mitään esteitä tiellään. Olosuhteet olivat samat kuin keskiaikana Skandinavian maissa. Sanalla sanoen, Danzigilla oli kaikki edut, jotka aikanaan olivat luoneet hansakaupunkien mahtavuuden ja rikkauden. "Täällä tuskin Ruotsi saanee apua, ja tuskinpa asujamisto ollenkaan antautuukaan", sanoi Åke Tott, silmäillen kaupunkia ihailevin katsein.
"Se on protestanttinen kuten mekin", vastasi Herman Wrangel. "Ja sen seikan täytyy painaa vaakakupissa."
"Tuskinpa painaa yhtä paljon kuin kauppaedut, jotka sitovat kaupunkilaiset Puolaan. Ruotsin vallan alla he muuten pian menettäisivät vanhat vapautensakin."
"Luultavasti on meillä täällä edessämme kova työ, mutta kovia meillä on miehiäkin."
Viikkokauden kuluttua kutsuttiin heidät seuraamaan niitä joukkolähetyksiä, jotka vietiin yli Frisches Haffin Ermelandin hiippakuntaan puolalaiseen Preussiin. Tämän maakunnan asujamet olivat katolilaisia, ja hiippakuntaa pidettiin kuuluisan jesuiittakollegionsa vuoksi katolisen yllytyksen tulisimpana ahjona.
Kerettiläiset ruotsalaiset eivät kohdanneet mitään aseellista vastarintaa. Pitkällinen rauha oli tuudittanut asujamet turvallisuuden uneen, jota eivät mitkään varoitukset voineet häiritä.
Kaupungeilla ja linnoilla oli mitä keskiaikaisin leima. Linnoja oli ylen paljo, mutta kaikki olivat yhtä ikäloppuja, ja sotamiehet, mikäli niitä oli, olivat niin taitamattomia aseiden käytössä kuin olisivat olleet aivan aseettomia.
Sentähden Kustaa Aadolf valloitti harjaantuneine sotajoukkoineen tämän maan niin äkkiä, että aikalaiset vertasivat hänen retkeään läpi Ermelandin kuningasratsastukseen.