Jokseenkin kaukana vihollisesta Kustaa Aadolf pysähtyi virran rannalle ja luotti sotajoukon eteen vallin hautoineen.
Nyt aikoivat puolalaiset kostaa ja suuntasivat kaikki kenttätykkinsä ruotsalaisia kohden. Mutta korkealta kukkulalta ammuttuina kuulat menivät yli ruotsalaisten leirin ja putosivat maahan.
Melkein samassa ryntäsi joukko puolalaisia kasakoita ja husaareja alas kukkulalta ja hyökkäsivät mitä tulisimmin etumaisten ruotsalaisten joukkojen kimppuun. Mutta lämpö, jolla muskettisoturit ja varsinkin valleille asetetut tykit ottivat heidät vastaan, oli sellainen, että "sen kuumuuden jälkeen maa oli aivan kaatuneiden puolalaisten hevosten ja miesten peitossa". Ne, jotka säilyttivät päänsä, vetäytyivät illan suussa vuorelle jälleen.
Syyskuun 20 päivä oli lepopäivä, jolloin molemmin puolin laitettiin vallituksia. Mutta 21 p:nä Kustaa Aadolf lähti jälleen leiristä mukanaan puolitoista rykmenttiä jalkaväkeä, muutamia lippukuntia ratsuväkeä ja 1,500 muskettisoturia, osaksi saksalaisia, osaksi ruotsalaisia.
Herman Wrangel sai määräyksen jäädä leiriin muun sotaväen keralla. Apujoukkoina määrättiin jalkaväki ja ratsuväki jäämään metsään. Kuningas itse sijoittui 400 muskettisoturin kera vallille lähelle vuorta. Thurnilla ja skotlantilaisella Müsterillä oli kullakin osastonsa komennossaan; edellisen oli kiivettävä vuoren rinnettä ylös oikealta, jälkimäisen vasemmalta.
Ennen hyökkäyksen alkamista Müster tahtoi lähemmin tutustua maanlaatuun ja puolustuslaitoksiin. Uhkarohkea skotlantilainen otti muutamia muskettisotureita mukaansa — hänen osastoonsa kuului pelkkiä ruotsalaisia — ja lähti vaaralliselle retkelleen rinnettä ylöspäin. Kapea polku, jota he tunkeutuivat eteenpäin, vei heidät suoraan erästä saksalaista ratsuväkikomppaniaa vastaan, joka heti kävi heidän kimppuunsa. Reipas päällikkö peräytyi heti, mutta saatuaan tarpeellista lisäväkeä kävi jälleen pian päin ja onnistui vuorostaan ajamaan saksalaiset pakosalle. Sen jälkeen hän saattoi häiritsemättä tehdä havaintojaan.
Nyt alkoi hyökkäys. Muskettisoturit kulkivat osaksi polkua, osittain kiipesivät sen molemmin puolin vuoren jyrkkää rinnettä. He olisivat kenties epäonnistuneet yrityksessään päästä kukkulalle, jollei vuoren rinteillä olisi ollut näreikköä, josta saattoi saada kiinni käsin ja jaloin.
Merkillistä oli, ettei puolalaisilla ollut aavistustakaan tästä uhkarohkeasta hankkeesta. Sentähden Müster pääsi melkein huomaamatta ja aivan vastarintaa kohtaamatta kukkulalle, missä heti alkoi mitä hurjin taistelu pitkin koko vuorenreunaa.
Prinssi Vladimir syöksyi itse eteenpäin puolalaisten heitukkoinsa ja saksalaisten soturien ja ratsumiesten keralla. Luultiin, että oli helppo nujertaa alas vuorenrinnettä, ja mitä vähemmiksi toiveet kävivät sen onnistumisesta, sitä vimmatummin puolalaiset hyökkäsivät. Siinä painittiin mies miestä vastaan, siinä hevoset nousivat kahdelle jalalle tallatakseen viholliset, mutta nämä löivät ja pistivät, ja haavoittuneet hevoset juoksivat hurjina tiehensä tai kaatuivat maahan. Jalossa painitaidossa olivat ruotsalaiset aina vahvimmat ja sentähden voittivat. Kahden tunnin taistelun jälkeen pakoitettiin puolalaiset peräytymään, eivätkä heihin pystyneet lainkaan prinssin kehoitukset käydä uudestaan taisteluun. Mutta ei saksalainen ratsuväki eivätkä puolalaiset kasakat ja husaarit olleet vielä olleet tulessa mukana, ja heitä innostutti Sigismund äärimäisiin ponnistuksiin luvaten loistavia palkintoja ja rikkaita läänityksiä. Hurjin sotahuudoin he syöksyivät vihollisen harventuneita rivejä vastaan, eikä Müster olisi kestänyt raivoisaa hyökkäystä, ellei Thurn olisi ehtinyt vuorelle hänkin ja päästänyt hänen väkeään muutamiksi minuuteiksi levähtämään.
Mutta Thurn peräytyi pian, ja puolalaiset päästivät hurjan riemuhuudon, luullen että tämä liike merkitsi pakoonlähtöä. Husaarit hyökkäsivät sokeasti eteenpäin ja aikoivat hakata kerettiläiskoirat maahan. Mutta Thurnin peräytyminen olikin vain sotajuoni. Ylätasangon reunalla oli useita jalkoja matalampi vuorenreunusta; hän komensi väkensä pysähtymään sinne, ja sinne oli husaarien mahdoton seurata heitä. Vuorenrinta oli niin jyrkkä, ettei reunustalle voinut päästä ratsain, ja puolalaiset pysähtyivät sentähden sekavana joukkona tietämättä oliko heidän mentävä eteen- vai taapäin.