Säädyt päättivät yksimielisesti julistaa nuoren prinsessan kruununperilliseksi, jos hänen isänsä kaatuisi jättämättä miespuolista perillistä. Sotaa päätettiin samoin yksimielisesti jatkaa järkkymättömällä ponnella, ja vaihtelevalla onnella jatkettiinkin parin suven ajan kahakoita puolalaisessa Preussissa, ja samaan aikaan keisarillisetkin ulottivat Wallensteinin johdolla sotatoimiaan puolalaisen Preussin rajoille.
Varsinkin Stralsundin piiritykseen, johon keisarilliset olivat kovalla ponnella ryhtyneet, kiintyivät kaikkien katseet. Oliko katolisuus vielä kerran kytkevä ihmiskunnan kahleihinsa, vai saatiinko sen voittokulku hillityksi?
Vastaus tuli syksyllä 1627 iloisena viestinä, että vanha hansakaupunki oli puolustautunut täydellisellä menestyksellä, saatuaan tehokasta apua pohjolan molemmilta kuninkailta.
Se herätti iloisia toiveita sorrettujen protestanttien sydämissä. Mutta katolisissa maissa oli laita toinen. Wallenstein alkoi miettiä miten saisi jommankumman pohjolan kuninkaista puolelleen. Hän koetti molempia, mutta kumpikaan ei tällä kertaa ottanut onkeen.
Mutta Kristian oli epätoivoissaan. Hänen neuvostonsa ja koko Tanskan kansa oli vastustanut hänen sekaantumistaan Saksan sotaan, ja hän pelkäsi saavansa syyn niskoilleen kaikista niistä uhrauksista, joita hänen oli täytynyt tehdä ja näytti vielä enemmän täytyvän.
Hädissään hän lähetti viestin Kustaa Aadolfille, että voisi koitua paljon hyvää, jos he löisivät sovinnon kättä keskenään.
Ja helmikuun lopulla 1629 kuningas lähti matkalle etelärajalle. Täällä molemmat kuninkaat kohtasivat toisensa. Syötiin ja juotiin ja väliin neuvoteltiin pari kolme päivää, mutta kaikki liittohankkeet menivät myttyyn. Kristian oli sittenkin taipuvaisempi ojentamaan kätensä keisarillisille.
Samaan aikaan oli Lyypekissä eräs toinen neuvottelu keisarillisten ja Tanskan edustajain kesken. Vaikka keisarilliset olivatkin helposti lyöneet Kristianin joukot maalla, niin viimeksimainitulla oli verrattomasti vahvempi laivasto. Vei vähintään kymmenen vuotta, ennenkuin keisarilliset ehtivät rakentaa sen veroisen. Sentähden oli Tanska saatava vetämään sormensa leikistä pois.
Rauhanehdot oli helppo tehdä. Kristian sai takaisin menettämänsä maat, vaikkakin sangen pahoin pideltyinä, ehdolla, ettei enää esiintyisi keisaria vastaan, toisin sanoen antaisi hänen elostella Saksassa miten tahtoi.
Kustaa Aadolf puolestaan oli jo kauan ollut selvillä, että hänen oli kaikki päävoimansa suunnattava keisaria vastaan. Siitä asti, kun hän oli antanut Stralsundille apuaan, olikin hän ollut keisarillisten kanssa ilmivihoissa, vaikkei sotaa vielä oltu julistettu.