Kuten tiedämme, olivat valtiopäivät 1628 hyväksyneet kuninkaan suunnitelmat, jotka silloin olivat esillä. Mutta nyt oli kysymys siitä, oliko sota heti siirrettävä Saksaan, Stralsund lähtökohtana, vai oliko sitä jatkettava Preussissa ja sieltä ulotettava vihollisen maahan. Akseli Oxenstjerna oli epäröivällä kannalla, mutta vaaka kallistui yhä enemmän kuninkaan puolelle. Hän aikoi lähteä Stralsundiin suuren armeijan kera auttamaan sorrettuja uskonveljiään.
Sieltä tulevat valitushuudot olivat sydäntäsärkevämpiä kuin konsanaan. Wallenstein välitti vähät lannistettujen protestanttien uskonopeista, hänestä nähden saivat he uskoa mitä tahansa. Mutta sitä häikäilemättömämmin hän kiristi heidän valtiollista vapauttaan, ja tuhotun kansanvapauden sijaan hänen jälkiään seurasi kaikki mikä Saksassa oli rutikatolilaista. Katolisuus todellisuudessa oli niittävä hedelmät kaikista niistä voitoista, jotka keisari oli voittanut.
Keväällä 1629 saapui sanoma merkillisestä palautusjulistuksesta. Kaikki, mikä viimeisinä kahdeksanakymmenenä vuotena oli joutunut protestanteille, oli palautettava entisille omistajilleen. Sellainen oli julistuksen sisällys. Keisari ei tarkoittanut vähempää, kuin että maailmanpyörä oli käännettävä vuosisata taaksepäin.
On selvää itsestään, että sellainen väkivallantyö oli nostattava jokaisen protestantin vastaansa. Kustaa Aadolf oli heti valmis asettumaan vastarinnan etupäähän, mutta Akseli Oxenstjerna esitti nytkin vastasyitään. Kuninkaan ei ainakaan ollut hätiköitävä, vaan vielä jonkun aikaa tarkastettava asemaa.
Silloin saapui odottamatta sanoma, että Wallenstein oli lähettänyt kenraali Arnimin Puolaan auttamaan Sigismundia ruotsalaisten kurittamisessa. Tämä tieto tuli salamaniskuna Tukholmaan ja teki toistaiseksi tyhjäksi kuninkaan sotaretken Saksaan. Ensin oli puolustettava mitä hän oli valloittanut länsi-Puolassa.
Ruotsiin saapui niin paljon huolestuttavia huhuja, ettei kuninkaalla ollut aikaa persoonallisesti ilmoittaa säädyille mitä hänellä oli sanottavaa tai millainen summa tarvittiin. Hän riistäytyi irti epätoivoisen puolisonsa syleilystä ja riensi pääkaupungista Elfsnabbiin, jossa lahjat odottivat.
Hän saapui ensin Pillovaan ja purjehti sieltä Elbingiin. Sieltä aiottiin marssia Dirschauhun, mutta sitä ennen oli useita verisiä kahakoita puolalaisten ja keisarillisten kanssa. Vihdoin kuningas rajoitti sotatoimensa puolustussotaan linnoitetuissa leireissä Marienburgissa, Montouerspitzissä ja Dirschaussa. Silloin ei vihollinen voinut tehdä paljon mitään, ja keisarilliset apujoukot olivat aivan tarpeettomat.
Molemmat vihollisarmeijat hupenivat hupenemistaan pikku taisteluissa, monet myös karkasivat tai kuolivat tauteihin. Ruotsalainen sotajoukko sitä vastoin säilyi paremmin kaupunkikortteereissaan, joihin sitä paitsi voi vapaasti tuoda muonaa meritse.
Tyytymättömyys kasvoi kasvamistaan vihollisleirissä varsinkin sentähden, etteivät soturit saaneet palkkojaan. Vihdoin Sigismund tuli tuoden pienen summan rahaa, joka jaettiin molemmille leireille. Mutta rahaa oli niin vähän, että sen saaminen herätti vain vieläkin suurempaa tyytymättömyyttä.
Eivät puolalaiset eivätkä keisarilliset toimittaneet mitään; jo elokuussa sotaliikkeet pysähtyivät tykkönään.