Kyllästyneenä ja huonolla tuulella Sigismund lähti leiristä Varsovaan, ja molemmat sotajoukot lähtivät nekin. Puuttui elintarpeita ja pelättiin tuhoisia kulkutauteja.
Elokuun 19 päivänä puolalainen armeija marssi Graudenziin. Ruotsalaiset hyökkäsivät jälkijoukon kimppuun ja valtasivat 300 varusvaunua ja vihollisen koko ruutivaraston. Se oli viimeinen tapaus tällä preussilaisella sotaretkellä.
Kirjoitettuaan valtaneuvostolle ja langolleen pfalzkreiville viimeisistä sotatapauksista kuningas lisäsi: "Juuri kun laittauduimme palaamaan Ruotsiin, tuli Ranskan kuninkaan lähettiläs parooni de Charnacé leiriimme tarjoutuen välittämään sopimusta vihollisen kanssa. Me olemme suostuneet neuvotteluihin aselevosta niillä ehdoilla, jotka kansleri viime talvena esitti, ja olemme niihin määränneet kanslerin, sotamarskin ja herra Juliana Banérin. He ovat yhtyneet viime heinäkuun 30 päivänä Puolan lähettiläiden kanssa, ja silloin on ratkaistu, että niin kuningas kuin Puolan tasavaltakin tunnustaa meille Ruotsin kuninkaan arvonimen."
Eivät ainoastaan merivallat Englanti ja Hollanti, vaan varsinkin Ranska, näkivät hyvin epämieluisesti, että Euroopan silloisissa valtiollisissa oloissa puolalais-ruotsalaista sotaa jatkettiin. He olivat jo oppineet tuntemaan mihin Kustaa Aadolfin miekka pystyi ja tahtoivat omaksi hyödykseen valmistaa hänelle tilaisuuden käyttää sitä vihollista vastaan, joka uhkasi Euroopan rauhaa, nimittäin keisaria ja Habsburgin huonetta vastaan.
Charnacén ja hollantilaisten, englantilaisten ja brandenburgilaisten lähettilästen välityksellä alotettiin neuvottelut Stumsdorffin kylässä Stuhmin lähellä.
Kun puolalaiset ensi kokouksessa olivat myöntäneet Kustaa Aadolfille kuninkaan tittelin, oli pahin vaikeus voitettu. Mutta hätä pakoitti Puolan lähettiläät kaikissa suhteissa alentamaan suhdattomia vaatimuksiaan.
Ruotsille suotiin valloituksensa Liivinmaalla ja Länsi-Preussissa, Elbing ja Braunsberg sekä Itä-Preussissa Pillova ja Memel; kaikki muut valloitukset oli luovutettava takaisin. Kuurinmaan herttua sai maansa takaisin omakseen. Brandenburgin vaaliruhtinas sai vahingonkorvauksena Marienburgin ympäristöineen sekä Stuhmin ja Danzigerhauptin; mutta niin hänen kuin Danzigin ja länsipreussilaisten kaupunkien oli sitouduttava antamaan Ruotsille apua, jos joku vieras valta sitä hätyytti preussilaisilla alusmaillaan. Näistä muodostettiin uusi ruotsalainen kenraalikuvernementti, jonka hallituksen johtajaksi tuli Akseli Oxenstjerna.
Tärkeämmät maanomistusseikkoja olivat kuitenkin tullioikeudet. Ruotsi oli pidättänyt oikeuden kantaa tulleja ei ainoastaan Pillovassa ja Memelissä, vaan Danzigissakin. Tällä tavoin Ruotsi oli saanut yliherruuden aina Saksan rajaa myöten.
Näillä ehdoilla tehtiin aselepo kuudeksi vuodeksi. Ja täten Puola oli sulettu pois suuresta eurooppalaisesta taistelusta saksalaisella maaperällä, joka taistelukenttä nyt oli Kustaa Aadolfille avoinna.
Kuningas oli jättänyt neuvottelujen lopettamisen Oxenstjernalle ja lähtenyt kotimaahan. Neuvosto kokoontui Upsalaan, jossa pidettiin neuvotteluja joka päivä. Kysymys ei ollut enää sodasta tai rauhasta, vaan siitä, oliko sotaa Itävaltaa vastaan käytävä hyökkäämällä vaiko vain puolustautumalla.