Takaa-ajava vihollinen ei antanut aikaa pitempiin neuvotteluihin; läpimärkänä, mutta yön pimeyden suosimana, riensi kuningas muiden pakolaisten kera rytöisiä metsäteitä Smålannin sisäosia kohden.
Väsyneinä, nälissään ja vilusta värisevinä löysivät he pimeässä tuvan, johon astuivat sisään.
Talikynttilä valaisi köyhää, mutta tavattoman siistiä huonetta; vuoteessa makasi vanha nainen, ja jakkaralla hänen vieressään istui hyvin nuori tyttö kehräten värttinällä.
"Voitteko antaa meille yösijaa ja jotakin syötävää?" kysyi Juhana
Banér.
Mummo oli noussut, hän katsoi hämmästyksissään yhdestä toiseen. "Vastatkoon hän", sanoi hän viitaten tyttöön. "En minä, mutta Jaakko voi tehdä sen", vastasi tyttö. Samassa avautui ovi ja sisälle tuli nuorukainen keppiin nojaten. Kuninkaan nähdessään levisi iloinen hymy hänen kasvoilleen, ja hän vastasi heti:
"Täällä tuvassa on vuoteet kahdelle, ja yliskamarissa voitte te levätä tyynesti, herra."
"Ei suinkaan teillä liene antaa meille mitään miesten vaatteita", kysyi kuningas väristen.
"Ylhäällä on teille ja täällä toisille." Näin sanoen avasi hän erään kaapin ja osoitti kolmea talonpoikaispukua, joista kaksi oli aivan uutta.
"Meitähän on vain kaksi", huudahti Pietari herra ja otti yhden puvuista.
"Luullakseni palvelijanne on yhtä märkä kuin tekin, jalot herrat."