Pyssymies totteli, ja laukaus sattui hevosen päähän, niin että aivoja ja verta pirskui ratsumieheen, joka tosiaankin oli itse Kristian kuningas. Mutta hän nousi uuden ratsun selkään ja vetäytyi vielä kauemmas joukkoineen.
Nyt vasta palasi Emerentia rouva linnaan. Linnantuvassa tapasi hän kolmekymmentä tanskalaista vankia, jotka valittivat surkeasti sitä, etteivät kahteen kokonaiseen päivään olleet saaneet palaakaan ruokaa. "Minä annan teille leipää iäksenne", vastasi rohkea, mutta sydämetön nainen. Hän käski sitten, että heidät oli vietävä ja mestattava kaikki, ainoastaan yksi oli jätettävä eloon ja lähetettävä viemään viestiä toisten menosta manalle.
Heti sen jälkeen tuli eräs Kristian kuninkaan sotamies pyytämään, että tanskalaiset saisivat haudata kuolleensa.
"Kun Jumala armossaan on suonut meidän lyödä heidät kuoliaiksi, niin me kyllä heidät itse hautaammekin", vastasi Emerentia rouva, mutta lisäsi heti sen jälkeen:
"Tanskalaisten vierailu tuli meille tällä kertaa hyvin odottamatta, mutta jos he suvaitsevat tulla meille päivälliselle, niin meillä on paljon paremmat laitteet valmiina."
Kuningas Kristian ei katsonut hyväksi noudattaa kutsumusta. Hän marssi Elfsborgia vastaan, ja Martti Krakau hautautti 200 tanskalaista, jotka makasivat linnoituksen ympärillä. Elfsborgin valloitusta ei kuitenkaan yritettykään, ainoastaan Ny Lödöse vallattiin ja asetettiin sinne tanskalainen miehistö. Luultavasti kostoksi Gullbergissa surmattujen vankien puolesta teloitettiin täällä koko miesväki, noin 200 miestä, ainoastaan naiset ja lapset säästettiin.
Tanskalaiset suuntasivat täältä retkensä Länsi-Göötanmaalle. Tämän maakunnan luoteinen osa kahdentoista penikulman laajuudelta sai Kristian IV:n kädestä saman kohtalon, joka samaan aikaan oli kohdannut Skånea ja Hallantia Kustaa Aadolfin ja Juhana herttuan taholta. Kaikkialla tuhottiin, Skaran ja vanhan Lödösen kaupungit, suuri joukko herraskartanolta ja enemmän kuin kolme tuhatta kylää poltettiin poroksi. Kansaa kohdeltiin petomaisella julmuudella ja saatiin sievoinen saalis, varsinkin upeasta Gräfsnäsistä, johon koko tienoo, luottaen linnan voittamattomuuteen, oli vienyt kalleutensa.
Kun tanskalaiset sitten olivat palanneet Hallantiin, pidettiin Varbergin kirkossa julkinen kiitosjumalanpalvelus retken onnellisen päätöksen johdosta. Mikä iva! Kiitetään Jumalaa siitä, että on onnistuttu levittämään kuolemaa ja kauhua rauhallisten asujanten keskuuteen.
Helmikuun 21 päivänä kohtasi Juhana herttua aivan Varbergin lähellä vihollisparven, noin 200 miestä. Ne olivat herttua Ernst Saksilaisen johtaman sotaväen etujoukkoa. Heidän kimppuunsa hyökättiin heti ja ajettiin heidät pakosalle. Juhana herttua ajoi heitä takaa ja tuli taistellen Sköllingen pitäjään lähellä, Länsi-Göötan rajaa. Täällä korkeain metsäisten vuorten välissä kohtasivat he Köllerön nummella aivan odottamatta kuningas Kristianin ja herttua Georg Lüneburgilaisen. He kulettivat seitsentä lippukuntaa ratsuväkeä, palaten retkeltään Länsi-Göötanmaalta.
Päivän marssista väsyneinä ratsastivat tanskalaiset tylsäkenkäisillä tai kengittämättömillä hevosillaan, ja Juhana herttua ja Jesper Cruus, jotka äsken olivat väkineen ajaneet tanskalaiset etujoukot pakoon, soitattivat heti vihollisten liput nähtyään hyökkäykseen. Niin tulinen oli ruotsalaisten ratsumiesten rynnäkkö, että he heti ensi kahakassa tuhosivat tanskalaisen ratsuväen ensi rivin. Tästä syntyi hämmennystä koko vihollisjoukossa, ja pakenevat eturivit tempasivat taaimmaisetkin mukaansa.