"En suinkaan." Ja kuningas kertoi, kuinka oli märkänä ja viluisena tullut pieneen tölliin Smålannin rajalla ja mitä kaikkea siellä oli hänelle tapahtunut.
"Kannatko amulettia mukanasi?" kysyi Kätchen.
"Kannan niin kauan kun elän."
"Kiitos", kuiskasi Kätchen puristaen hänen kättään. "Pelkäsin, että pitäisit sitä taikauskona."
"Hm, miksi niin… amuletti on uhrautuvan rakkauden vertauskuva, ja usko, että sellainen korkea rakkaus leijailee ympärilläni, antaa minulle rohkeutta rintaan ja terästä käsivarteen."
Mutta näin puhuessaan loi nuori kuningas lämpimän katseen Ebba Braheen, joka hieman loitompana hymyili raukeasti jonkun hoviherran puheelle. Kätchen huomasi sen ja tunsi piston sydämessään, sillä hän tunsi äitipuolensa. Hän tarttui heti Kustaan käteen, vetääkseen tämän huomion puoleensa, ja sanoi: "Eikö totta, Kustaa, jonakin päivänä tulet luokseni ja näytät minulle amuletin?"
"Lupaan sen."
Tuttavallisiin yksityiskeskusteluihin ei ollut paljoa aikaa, ja yksityisessä neuvottelussa, joka samana päivänä pidettiin kuninkaan, kuningattaren ja muutamain neuvosherrojen kesken, neuvoteltiin Kaarle IX:nnen hautajaisista, joiden oli tapahduttava viipymättä.
Jo samana päivänä lähetti kuningas kutsukirjeet aatelille, muuatta päivää myöhemmin piispoille ja Juhana herttualle. Ja ruumis tuotiin juhlallisella upeudella ja tavanmukaisin juhlamenoin Nyköpingistä Strengnäsiin, jonka vainaja itse oli valinnut lepopaikakseen. Loistavain hautajaisten jälkeen palasi kuningas Tukholmaan.
Siellä odotti häntä suuri joukko kirjeitä porvareilta ja talonpojilta, ja kaikki pyysivät verojen huojennusta, koko maassa oli suuri joukko taloja autioina. Sellainen oli asema: sota ovella eikä tuloja mistään. Kuningas, herttua ja monet hallitusmiehistä luovuttivat hopeansa rahaksi lyötäväksi. Lisäksi ryhdyttiin neuvotteluihin lainojen hankkimisesta vierailta valloilta.