Kristian toivoi näkevänsä Rantzaun tulevan vastaan, linnan pommittamiseen tarvittiin hänen kenttätykkejään.
Jönköpingin linna oli heikko linnoitus, ja päälliköt Yrjänä Stjerna ja Sten Bölja olivat neuvoneet hyökkäyksen tapauksessa räjäyttämään sen ilmaan. Mutta Kustaa Aadolf oli käskenyt, että sitä oli puolustettava viimeiseen saakka, ja luvannut itse tulla avuksi.
Kristian kuninkaan lähettämät tiedustelijat palasivat sillävälin tuoden tiedon, että Rantzaun oli ollut pakko vetäytyä takaisin Kalmariin, mutta että sitä vastoin Ruotsin kuningas oli saapumassa.
Nyt ei Kristian IV:llä ollut muuta neuvoa kuin kääntyä itsekin. Paluumatkalle lähdettiin jo samana yönä ja niin nopeasti, että kaikki sairaat ja haavoitetut jäivät jäljelle. Heidän kohtalonsa oli oleva kuolema. Sillä katkeruus oli molemmin puolin niin suuri, ettei armoa edes pyydettykään. Tanskan laivasto sai nimenomaisen käskyn, ettei ollut lainkaan otettava vankeja mukaan, vaan oli heidät yksinkertaisesti surmattava, koskeivät ruotsalaisetkaan antaneet armoa.
Kustaa Aadolf oli ehtinyt Sandsjöhön, joka on päivänmarssin päässä Jönköpingistä, kun tanskalainen sotajoukko aloitti paluumatkansa. Hän ei katsonut maksavan vaivaa lähteä jälkeen, vaan palasi Jönköpingiin.
Kristian IV luovutti joukon päällikkyyden Georg Lüneburgilaiselle ja riensi Halmstadista vesitse Kööpenhaminaan, vimmoissaan sodankäänteestä ja palaen kostonhalusta.
Heti sen jälkeen asettui Jesper Cruus ruotsalaisine joukkoineen pitkin Hallannin rajaa, ja silloin saattoi sodan pitää päätettynä sille vuodelle.
Niin hyvin Ruotsin kansalla kuin maallakin oli ansionsa saavutettuun voittoon nähden. Luonnonsuhteet olivat suuresti vaikuttaneet yleisen aseellisen vastarinnan ohella, ja vielä kerran oli näyttäytynyt, että kansan puolustusvoimassa oli Ruotsin varmin turva.
Ajaessaan Rantzauta takaa oli Kustaa Aadolf Högsbyn metsässä hiostuneena juonut kylmää vettä ja kylmettynyt. Jönköpingiin saavuttuaan sairastui hän vuoteen omaksi. Kaikkien mielet täytti pelko ja levottomuus. Hän, kaikkien rakastama ja ihailema, makasi sairaana ja kärsivänä, ja jokainen tunsi, että Ruotsin pelastus riippui hänen elämästään.
Leskikuningatar kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen, pyysi häntä jättämään päällikkyyden Juhana herttualle ja tulemaan puheilleen Vadstenaan. Sairaus esti häntä noudattamasta äitinsä toivomusta, mutta Juhana herttua ja valtaneuvosto riensivät kuninkaan luo Jönköpingiin.