Hänen luontainen voimakkuutensa voitti sairauden, mutta lääkäri vaati, että hänen toistaiseksi oli pysyttävä hiljaa.
Kustaa käytti tämän ajan keskusteluihin neuvosherrojensa kanssa siitä, mitä oli tehtävä maan aseman parantamiseksi. Kutsua, jonka hän oli aatelistolle lähettänyt, oli noudattanut ainoastaan kahdeksan aatelismiestä, ja tämä välinpitämättömyys herätti hänessä suurta tyytymättömyyttä. "He tahtovat vain maata kotona rikkaläjällä", sanoi hän, "ja me ja maa saamme kantaa ikeen."
"Ja milloin ei puhuttu puolustuksesta, saatiin käydä käsiksi muihin asioihin, milloin kaupan vaatimuksiin, milloin opetuslaitoksiin. Näissä neuvotteluissa osoittautui, ettei kukaan ymmärtänyt häntä yhtä hyvin, kukaan ei voinut eläytyä niin hänen ajatuksiinsa kuin valtiokansleri Akseli Oxenstjerna, ja jokaisen keskustelun jälkeen katsoi Kustaa häneen kirkkain sinisilmin ja sanoi: 'Kiitos, sinä ymmärrät minua'."
Mutta jos hän jäi hetkiseksi yksin, otti hän esille amuletin ja katseli sitä aprikoiden, mikähän mahti siinä mahtoi piillä.
Tanskalaisten liikkeistä saapui viestejä joka päivä. Mutta kun saapui tieto, että kuningas Kristian oli lähtenyt merille, luotti Kustaa Aadolf siihen, että Yrjänä Gyllenstjerna ruotsalaisella laivastolla sulkisi häneltä tien Ruotsin rannikolle.
Ulrikehaminassa harjoitettiin uutta joukkoa äskenpestattua väkeä, ja taudistaan toipuessaan lähti kuningas sinne pitääkseen harjoituksia lähempää silmällä.
Hän palasi Jönköpingiin syyskuun neljäntenä päivänä, ja samana päivänä saapui leskikuningattarelta kirje, jossa tämä ilmoitti, että kuningas Kristian oli tanskalaisine laivastoineen laskettanut Tukholman saaristoon ja uhkasi pääkaupunkia.
Vaara oli suurempi kuin koskaan. Nyt ei Kustaa Aadolfilla ollut enää aikaa sairastamiseen. Hän nousi heti ratsaille ja riensi ainoastaan kahden henkilön seuraamana yötä päivää Tukholmaa kohden, jonne hän saapui kolmantena päivänä kolmen aikaan aamulla.
Siellä oli Tanskan kuningas tahtonut herättää kauhua. Risteiltyään laivastoineen Itämerellä, saapui hän vihdoin Voionmaan kautta Elfsnabbiin. Täällä oli vastassa ruotsalainen laivasto, jonka varustukset tosin olivat tavattoman kalliit, mutta ei se siitä huolimatta voinut läheskään vetää vertoja tanskalaiselle. Tanskalaisen laivaston nähtyään vetäytyivät ruotsalaiset amiraalit Yrjänä Gyllenstjerna ja Hannu Bjelkenstjerna takaisin Dalarön ohi ja ankkuroivat Vaxholman maltoon.
Tanskalaiset seurasivat jäljestä etelä-Stäketiin ja Djurholmaan. Vaikkei tähän retkeen ottanutkaan osaa paljoa enemmän kuin puolet Tanskan laivastosta — siihen laskettiin 34 laivaa, joista useissa oli jopa 80 kanuunaa — eivät ruotsalaiset uskaltaneet käydä kimppuun avomerellä, vaan mieluummin jättäytyivät saarroksiin Djurholman saaristoon.