Ajan tavan mukaan lähetettiin torventoitottaja tanskalaisten puolelta juhlallisesti vaatimaan ruotsalaisia taisteluun, mutta vaatimukseen ei suostuttu.
Muutama päivä piirityksen jälkeen nosti kuningas Kristian ankkurin ja lasketti Vaxholman luo, joka siihen aikaan oli ainoastaan pieni linnoitus, rakennettu jo Kustaa I:n aikoina. Sitä ammuttiin laivoista, mutta Martti Krakau, joka oli siirretty tänne Gullbergistä, osoitti täällä samaa pelotonta rohkeutta kuin silloinkin. Syyskuun 10 päivänä täytyi Tanskan kuninkaan vihdoin syysmyrskyjen pelosta nostaa ankkurinsa ja lähteä Tukholman saaristosta ainoastaan peloiteltuaan maihinnousullaan.
Tukholmassa ja Keski-Ruotsissa oli pelästys tosin ollut koko suuri, mutta ei se muuttunut masentavaksi toivottomuudeksi. Päinvastoin olivat kaikki päättäneet pitää puoliaan viimeiseen, kansaa nostatettiin aseihin ja kaikki sotaväki koottiin Tukholmaan.
Kun Kustaa Aadolf oli ehtinyt Tukholmaan, levähti hän muutamia tunteja, mutta heti sen jälkeen asettui hän sotilasparven eturintaan ja riensi Vaxholmaan. Hän toivoi täällä ahtaassa väylässä voivansa tuhota tanskalaisen laivaston, jota vastatuuli pidätti. Mutta ennenkuin kuningas ehti perille, oli tuuli kääntynyt ja tanskalaiset purjehtineet pois.
* * * * *
Molemmin puolin ikävöitiin nyt rauhaa, Tanskassa yhtä suuresti kuin Ruotsissakin. Uhraukset olivat olleet liian suuret saavutettuun menestykseen verraten, ja käsitettiin hyvin ne suuret vaarat, joita uudesta sotaretkestä koitui.
Kuningas Kristian, jota riitapuolista pidettiin voimakkaampana, oli tyhjentänyt tulolähteensä. "Tanskan aatelistolla ei ole halua jatkaa sotaa, joka antaisi heidän kuninkaalleen käsiin keinot heidän ja heidän vapautensa saartamiseen", kirjoitti Ruotsin neuvosto Kustaa Aadolfille.
Pidettiin kokous, jossa oli neuvoteltava vankien vaihtamisesta. Tämä kokous vei kuitenkin Englannin välityksellä rauhanehdotukseen.
Akseli Oxenstjerna ja kaksi muuta valtaneuvosta olivat Ruotsin edustajina. Mutta se oli aseellinen rauhanneuvottelu, sillä kuningas Kristian ei ollut tahtonut suostua aselepoon, ja sentähden jatkettiin hävitystä ja partioretkiä rajoilla neuvottelujenkin kestäessä.
Rauhan pääehtoina oli, että Ruotsi saisi takaisin Kalmarin ja Voionmaan ja kuuden vuoden kuluttua myös Elfsborgin, josta kuitenkin oli maksettava miljoona hopeataalaria. Rauhanehtojen joukossa oli myöskin vapaakauppa molempien valtakuntain alamaisten kesken.