"Tiesinhän", huudahti Maria Elisabet, "te yhdytte aina minua vastaan, mutta Jumalan kiitos pääsen täältä ja siellä mihin tulen, opetan kyllä palvelijani sekä ajattelemaan että puhumaan niinkuin tahdon."
Samassa syöksyi hän huoneesta.
"Juhana parka, hänelle ei tule hauskaa", huudahti prinssi nauraen.
"En käsitä, miten hän menee hänen kanssaan naimisiin."
Katarina istui yhä työnsä ääressä. "Pelkään, ettei kumpikaan tule onnelliseksi", sanoi hän allapäin.
"Katsos", huudahti Filip, "puvulle putosi kyynel, ajatteles, jos siihen tulee tahra."
Katarina hieroi innokkaasti liinallaan. Hän käänteli kangasta kaikin puolin. "Luulen, ettei kukaan näe sitä", sanoi hän, "mutta tahra siinä on; pelkään, että se tuo mukanaan onnettomuutta."
Seuraavana päivänä tuli kuningas ja näytti iloisemmalta pitkistä ajoista. Hänen olennossaan oli nuorekasta reippautta, jollaista tavataan ainoastaan hyvin terveissä luonteissa. Pysty pää, silmien loiste, joustava käynti ja reipas luonne, kaikki näytti viittaavan siihen, että hän uneksi korkeinta maallista onnea.
Kuningatarta hämmästytti hänen muotonsa ja hän aavisti tulevaista vaaraa, vaikkei hän voinut käsittää, mistä se tulisi.
"Teidän armonne näyttää voittajalta", sanoi hän äidillisen ylpeyden ja pelonsekaisilla tunteilla.
"Varmasti on Jumala ihmeellisesti ollut kanssamme", vastasi Kustaa, "olemme saamaisillamme rauhan, tosin emme sellaista kuin toivoisimme, mutta parhaan mikä on saatavissapa sodan voimme tätä nykyä pitää päättyneenä."