"Siitä Jumala armossaan minua varjelkoon!" huudahti Juhana vilkkaasti. "Onneton isäni ei tuottanut onnea isänmaalle. Hänen pojalleen ei pitäisi käydä samoin. Kohtaloni on minut määrännyt naimaan Maria Elisabetin, sittenpähän nähdään, voinko tehdä hänet onnelliseksi. Rukoilen sitä joka päivä Jumalalta."
"Hän rakastaa sinua paljon."
"Leskikuningatar sanoo samaa, ja siinä tapauksessahan on suurempia toiveita onnellisesta yhdyselämästä."
"Varmasti olisitte onnelliset, jos hän voisi saavuttaa sinun rakkautesi!"
Herttua pudisti epäilevästi päätään ja siirtyi toiseen puheenaiheeseen.
Surulliset ajatukset täyttivät kuninkaan nuoren sielun, kun hän saapui linnaan. Hän oli varma, ettei avioliitto koituisi kummallekaan aviopuolisolle onneksi. Kätchen vältti häntä hänen tultuaan kotiin. Hän oli huomannut hänen punaiset silmänsä ja kalpeat poskensa. Ellei hän olisi rukoillut ankaraa äitiään, olisi hän saattanut viime tingassa katkaista siteen ja asettaa Kätchenin käden Juhanan käteen. Mitähän Maria Elisabet sanoisi, vielä oli yksi päivä jäljellä, jos hän koettaisi?
Reippain askelin meni hän prinsessan huoneeseen, avasi oven ja astui sisään. Mutta täällä kohtasi häntä odottamaton näky.
Prinsessa istui tuolilla, hän oli punainen kasvoiltaan ja huusi kovasti, heiluttaen jalkojaan ilmassa. Hovineitorukka oli polvillaan hänen edessään ja koetti turhaan saada kiinni toista jalkaa.
"Sanon sen, että ne ovat liian suuret, etten huoli niitä ja että heti täytyy tehdä toinen kenkäpari, jonka täytyy olla valmiina huomisaamuksi."
"Armollinen neiti, mahdotonta."