"Mahdotonta, kun minä käsken", ja pari kelpo korvapuustia täydensi lauseen.
Kirkkaat kyynelet vierivät tytön poskia pitkin, kun hän sai armon ottaa pienen kultakirjokengän, joka oli liian suuri.
"Vai niin, sinä rohkenet itkeä!" huusi Maria Elisabet, "kyllä mä näytän sulle itkut!" Ja kaikin kymmenin sormin raapi hän pitkiä naarmuja tytön kasvoihin, tämän tekemättä vähintäkään vastarintaa.
Töin tuskin voi Kustaa pysyttäytyä hiljaa. Mutta hän hillitsi itsensä, sillä hän tahtoi nähdä kuinka pitkälle pieni raivotar saattoi mennä.
Seuraavana hetkenä tämä heittäytyi taaksepäin tuolissaan huutaen: "Olen onnettomin ihminen maan päällä, ei kukaan, ei kukaan välitä minusta!" Ja sitten hän löi päätään tuolinselkämykseen.
Palvelijatar pani kätensä väliin, ettei prinsessa tekisi itselleen pahaa, mutta heti, kun hän sen huomasi, huusi hän vihaisesti, että koko maailma saisi tietää, miten pahoin häntä pideltiin ja millaisia kurjia palvelijattaria hänellä oli. Sen jälkeen seurasi raju itkunpuuska ja sitten ankaran käskevällä äänellä: "Juokse pian noutamaan Kätchen neitiä, tahdon että hän heti tulee tänne."
Nyt oli kuninkaan kärsivällisyys lopussa. Hän astui ovelta esiin ja sanoi tyynesti:
"Et tarvitse mennä Kätchen neidin luo. Mutta jätä meidät, tahdon puhua prinsessan kanssa."
Palvelijatar niijasi syvään, mutta heitti pikaisen katseen valtiattareensa ennenkuin riensi pois.
Maria Elisabet itki yhä edelleen tai oli itkevinään. Hän oli kyyristynyt kokoon tuoliin ja painanut päänsä tyynyihin.