Samassa muisti Kustaa aamupäiväisen kohtauksensa sisarensa luona.
"Ebba, rakkahin Ebba, pyydän, rukoilen teitä sanomaan minulle mitä on tapahtunut ja mitä teille on tehty."
"Se on mahdotonta!" nyyhkytti Ebba.
"Teidän täytyy sittenkin, minä käsken."
Hiljaa vaipuivat kädet liinan keralla, ja hän taivutti päänsä niin alas kuin voi.
Kustaan mieleen palasivat taasen muistot aamupäivältä, kenties Ebbaa oli kynsittykin. Hän ei voinut siitä virkkaa mitään, mutta harmin ja pelon puuskassa hän huudahti: "Taivaan tähden, sanokaa minulle miksette tahdo nostaa päätänne!"
"Näytän varmaankin niin kurjalta", vastasi Ebba. "Ja tukka…" Hän silitti sitä kädellään.
Kustaa ei voinut pidättää hymyään. Siis ainoastaan hieman naisellista kainostelua! Hän tunsi sydämensä keventyvän. "Mistä tämä on aiheutunut, miksi teidän täytyy istua täällä yksin itkemässä?"
Ebba pudisti pikku päätään. Ei, hän ei voinut sitä sanoa.
"Minä tahdon tietää sen, kuuletteko, minä tahdon!"