"Minusta olet ehdottomasti oikeassa", puuskahti Kustaa innoissaan.
"Sano minulle, puhutko yleensä vai tarkoitatko jotakin erityistä."
"Tarkoitan yleensä ja erittäin, teidän korkeutenne."
"Enkös jo arvannut! Ketä erittäin tarkoitat?"
"Klaus Bjelke oli kerran Ruotsin rikkain mies. Ja hänen hallussaan oli korkeita kunniasijoja. Mutta hän oli heikko ja selkärangaton, otti osaa puolalaisten juonitteluihin. Hän ansaitsi rangaistuksen, että hänet karkoitettiin maasta, ja hän menetti omaisuutensa. Mutta hänellä on neljä turvatonta tytärtä, jotka ovat pyytäneet äidinperintöään. Herra Bjelken emäntä ei ole ottanut osaa juonitteluihin, mutta siitä huolimatta heidän rukoukseensa vastattiin ankarin sanoin, ja neljä tytärtä, jotka olivat kasvaneet yltäkylläisyydessä, ovat nyt joutumaisillaan hätään ja kurjuuteen."
"Ei, se ei suinkaan saa tapahtua", puuskahti Kustaa innoissaan. "On selvää, että asia on esitetty väärin autuaalle kuninkaalle, ja täytän vain hänen tahtonsa koettaessani korjata vääryyttä, joka on tehty hänen hallituksensa aikana."
Kaikki läsnäolevat valtaneuvokset ilmaisivat hyväksymisensä,
Skyttekään ei väittänyt mitään vastaan, mutta näytti tyytymättömältä.
"Eikö asia ole esiteltävä?" kysyi Juhana herttua, joka tahtoi sanoa sanansa hänkin.
"Tietysti, ja olen vakuutettu, että silloin puolustat ehdotustani", sanoi Kustaa vilkkaasti ja kääntyi serkkuunsa.
"Se ei tarvinne ketään muuta puolustajaa kuin valtaneuvos Oxenstjernan", vastasi Juhana ja kääntyi tämän puoleen ikäänkuin kysyen hänen mielipidettään.
Oxenstjerna käytti tilaisuutta esittääkseen hänelle Ruotsin vaikean aseman ja suuren vastuun, mikä sälytettiin sen hartioille, jonka raskaana tehtävänä oli maan puolustaminen ulkonaisia vihollisia vastaan, sillä katolilaisten tukemana ei varsinkaan Sigismund koskaan lakkaisi tavoittelemasta Ruotsin kruunua. "Mutta otaksuen", jatkoi hän, että tuleva kuningas Herran avulla pystyisikin voittamaan vihollisensa, niin mikä jättiläistyö häntä sitten odottikaan, sillä kaikkihan, Jumala paratkoon, oli maassa vasta tekeillä. Kustaa Vaasa repi pois vanhan hapatuksen, hän kylvi uuden siemenen, mutta vasta Kaarle IX antoi sille ruokkoa ja hoitoa; hänen seuraajansa asia on saattaa suuri työ lopulliseen täytäntöön.