"Ja tavattoman hiljainen, paitsi ikäistensä seurassa."
"Hänen sydämensä rikkaat aarteet ovat vielä kätkössä, rakkaus on tuova ne päivänvaloon."
"Rakkaus voi myös olla sokea", ajatteli Kätchen. "Mutta jos sanoisin sen, ei hän uskoisi minua."
Kustaa suuteli sisartaan, toivotti hyvää yötä ja lähti.
Seuraavana päivänä kutsuttiin Magnus kreivi kuninkaan luo.
Kuningas pyysi häntä istumaan ja sanoi sitten muitta mutkitta asiansa.
Vanha herra oli kuin ukkosen iskemä. Vaikka hänelle olisi tarjottu Novgorodin suuriruhtinuus tai tähti pudonnut alas taivaalta, ei hän olisi voinut kovemmin hämmästyä. Hänen tyttärensä Ruotsin kuningattareksi!
Kustaa näki hänen kummastuksensa ja sanoi tyynnytellen: "Menneinä aikoina ei ollut tavatonta, että kuningas valitsi morsiamensa jostakin korkeasta aatelissuvusta, ja niin juuri aion tehdä minäkin."
"Suurivaltaisin, armollisin kuningas", huudahti kreivi, joka vihdoin oli saanut kielensä irroilleen ja seisoi kumarrellen kuninkaan edessä. "Seison kuin salaman lyömänä ja sen leimauksen typerryttämänä! Sellaisesta onnesta en ole voinut uneksiakaan, ja — ja jolleivät niin monet tärkeät seikat pakoittaisi minua sanomaan ei, antaisin nöyrimmällä kiitollisuudella suostumukseni."
Kuninkaan otsa synkistyi. "Mistä esteistä puhutte?" kysyi hän.