"Olen iloinen voidessani täyttää teidän majesteettinne toivomuksen", vastasi Margareta syvään kumartaen ja luoden pikaisen silmäyksen Ebbaan, jonka jälkeen hän riensi ulos huoneesta.
"Vihdoinkin!" huudahti kuningas. "Rakkahin neiti, kuinka olen ikävöinyt tätä hetkeä!" Hän tarttui Ebban käteen, johon hän painoi sormuksen. "Tällä sormuksella kiinnitän sinut iäksi omakseni."
"Meidän salaisuutemme arvataan", sanoi tyttö liikutettuna.
"Entä sitten! Sano, oletko ikävöinyt minua?"
"Olen, niin suuresti!"
"Minun ajatukseni ovat joka hetki olleet luonasi. Jos olen tehnyt jotakin, joka on hyödyksi ja onneksi maalle, saat sinä yksin siitä kunnian."
"En ansaitse niin suurta onnea."
"Minun korkein pyrintöni on, että ansaitsisin sinun rakkautesi."
Ebba katsoi häneen suurin sinisilmin, jotka uivat kyynelissään. "Maan päällä ei ole ketään, jota rakastaisin yhtä suuresti", kuiskasi hän.
"Silloin ei saa mikään maailmassa meitä eroittaa!" huudahti Kustaa, sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen vastahakoisia huuliaan.