"Ainakin pidit kai hänen käsiään sangen lujina."
"En suinkaan. Hän tuskin kosketti minun kättäni!"
"Sepäs merkillistä! Vakuutan sinulle, että minun käteni aivan herpautui pitkäksi hetkeksi."
"Koska kerran tahdot merimiespuvun, luulee hän luonnollisesti, että sinulla on merimiehen kädet", vastasi Märta nauraen.
Tähän päättyi keskustelu. Tytöt menivät vuoteihinsa, ja kun Elisabet rouva kohta sen jälkeen kurkisti heidän pikku koppiinsa, näyttivät molemmat neitsyet vaipuneen syvään uneen.
Mutta Claes Stjernsköld mittaili laivankantta pitkin askelin tuumien mielessään kummasta heistä hän piti enemmän. Märtan suuret, unelmoivat silmät olivat heti häntä viehättäneet, mutta Margaretan silmien veitikkamaisuus oli kuuluvasti kolkuttanut hänen sydämelleen ja pyytänyt päästä sisälle… Tosin hän oli vielä hyvin nuori, mutta eihän se ollut mikään onnettomuus, jos he iäksi sitoivat elämänsä toisiinsa, ja — mitä merimiehen pukuun tuli, sen oli neitsyt saava… Eikö hän ollut pannut merkille muutamaa laivamiestä, joka oli aivan Margareta neitsyen pituinen… koko miehistö oli saanut uudet puvut… poika oli nimeltään Janne, hänet oli heti otettava käsille.
Sanottu ja tehty!… Kävi selville, ettei Janne ollut vielä edes koettanutkaan uusia vaatteitaan, ja ennen pitkää ne olivat kauniissa käärössä Claes herran omassa huostassa.
Nyt hän meni vihdoin levolle tuumiskellen, kuinka neitsyt oli häntä kiittävä… kädenpuristuksella vai katseella?
Seuraava aamu oli kirkas ja kaunis, ja kun kuningatar oli vihdoin saatu puetuksi ja näyttäytyi hovineen, selittivät sekä Horn että Sparre, ettei voitu toivoa parempaa matkasäätä ja että sellainen sää oli saatu yksinomaan hänen majesteettinsa tähden.
Maria Eleonora nyökkäsi nauraen päätänsä hyväksymiseksi. Ei ollut niin liioiteltua kohteliaisuutta, ettei hän olisi sitä pitänyt hyvänään.