"Mutta hän oli itsepäinen, ja niin kerroin kaiken. 'Jos rahat löydän, en tiedä mitä minun on uskottava', sanoi hän. 'En ole koskaan ennen kuullut puhuttavan kissankehdosta. Kissoja meillä kyllä on ylenpalttisesti tässä vanhassa pesässä, mutta luullakseni ne tekevät pentunsa ilman vuoteita ja kehtoja.'
"Minä neuvoin häntä kysymään joltakin vanhalta palvelijaltaan. Niiden joukossa oli muuan vanha nainen, joka sanoi, että vanhaa tornia, joka oli kellotapulin vieressä, oli vanhastaan nimitetty 'kissankehdoksi.'
"'Tule mukaan, lähden sinne heti', sanoi ritari ja otti isänsä pistoolin, joka hänen kuolemansakin jälkeen oli ollut paikoillaan pöydällä. Minä otin tikapuut, ja me lähdimme tiehemme.
"Oli vaarallista nousta sinne, sillä tikapuut olivat vanhat ja lahot, ja pari porrasta puuttui niistä tykkönään. Mutta kreivi kapusi ylös sittenkin ja ryömi torninovesta sisään. Samassa jotakin syöksyi häntä vastaan, niin että hän oli keikahtamaisillaan selinpäin alas. Mutta samassa pamahti pistooli, ja siinä pilkkosen pimeässä seistessäni kuulin kimakan parkaisun. Kohta heitti kreivi alas 'majurin' raadon ja huusi minulle, että hän oli löytänyt rahat ja paljon muuta mitä oli kaivannut. Kun hän heti sen jälkeen tuli alas, sanoi hän, ettei meidän ollut enää koskaan puhuttava asiasta, ja vuokraa ei minun tarvinnut maksaa ikänäni. Mutta kohta sen jälkeen hän matkusti tiehensä, ja nyt kerrotaan, että hän on ruvennut munkiksi isänsä syntejä sovittaakseen."
"Onko pirusta sen jälkeen kuulunut mitään?" kysyivät sotamiehet, joita asia näytti kovin kiinnittävän.
"Vuosi ei ole vielä kulunut umpeen, mutta luullaan, että hän silloin tulee vetämään suuren apajan. Merkkejä siitä onkin jo näkynyt."
"Mitä merkkejä?" kysyttiin kaikilta tahoilta.
"Pöllöjen on kuultu laulavan. Kukot kiekuvat ajattomaan aikaan, on syntynyt kaksipäisiä vasikoita, ja lapset kuolevat äitinsä kohdussa. Mitä minuun tulee, myyn kaiken minkä voin ja lähetän rahat vaimolleni ja lapsilleni, jotka ovat kaukana täältä. Itse jään tänne, sillä kukaan ei voi välttää kohtaloaan, mutta minä aavistan, että monet tulevat minua seuraamaan."
Sellainen oli kertomus, joka kulovalkean tavoin levisi leiriin ja kaikkialla herätti pelästystä ja kauhua. He eivät pelänneet ilmieläviä vihollisia, nämä materialistiset soturit, mutta heistä näytti vallan kamalalta tuollainen hornanmatka, ja se herätti levottomuutta ja nurinaa.
Siitä kerrottiin kuninkaalle, ja eräänä kauniina sunnuntaiaamuna hänen nähtiin käyvän läpi leirin suomalaisten osastoon. Kustaa Aadolf ei suinkaan ollut vapaa ajan taikauskosta, mutta näillä juttelijoilla hän huomasi olevan ketunhännän kainalossaan ja hän katsoi parhaaksi heittää sen pois, ennenkuin se rupesi kovin pahoin löyhkämään.