Ei ollut lainkaan harvinaista nähdä kuninkaan yksin leirissä liikuskelevan. Tavallisesti hän istuutui jonkun sotavanhuksen viereen, joka istui telttansa edessä, ja keskustelu kääntyi nykyään useimmiten tämän vieraan maan olosuhteihin. Valitukset vaikenivat kuninkaan edessä, ja sijaan saattoi kuulla lausuttavan: "Vaikeaa se kyllä on, mutta täytyy kestää."
Tänään väki seisoi suurissa parvissa ja keskusteli innokkaasti. Kaikki kasvot kuvastuivat jännitettyä odotusta, mutta kaikki väistyivät kunnioittavasti syrjään, kun kuningas tuli tapansa mukaan iloisesti ja ystävällisesti tervehtien. "Tulkoon kaksi miestä joka rykmentistä jäljestäni; tapaamme toisemme suomalaisten luona." Näin sanoen hän jatkoi käyntiään.
"Kaksi miestä joka rykmentistä", levisi salaman nopeudella suusta suuhun, ja ennenkuin Kustaa ehti sinne, mihin aikoi, oli hänellä koko parvi jäljessään. Näki heti, että suomalaisten keskuudessa oli mieliala synkempi kuin muiden. Pohjanmaan kansa luuli aina olevansa yliluonnollisten voimien ympäröimä, useimmiten pahojen. Synkät, miettivät kasvot olivat täällä kuningasta vastassa. Hän käski heti, että suomalaiset joukot oli komennettava riviin, hänellä oli heille jotakin sanottavaa.
Määräystä noudatettiin heti. Oli kuin ukkosta ilmassa. Hänen viittauksestaan viritettiin Lutherin mahtava virsi: "Jumala ompi linnamme", ja virsi kohosi tuhansista rinnoista kohden kirkasta suvitaivasta. Mutta yli muiden kuului kuninkaan ääni, niin että kaikki sen kuulivat. Kaikki neljä värssyä veisattiin, ja kaikuna kuuluivat samat sävelet koko leiristä.
Kustaa Aadolf seisoi hattu kädessä kunnioittavasti kuunnelien, kunnes kaikki oli taasen hiljaa; ja auringon säteet kimmelsivät hänen vaaleissa kiharoissaan melkein kuin pyhimyskehä. Varmaankin siitä sinkosi säde jokaiseen synkkään sydämeen, sillä ainoakaan silmä ei pysynyt kuivana, ja tuntui kuin olisi päässyt raskaasta taakasta.
Kuningas pani jälleen hatun päähänsä. "Rakkaat ystävät", sanoi hän. "Me tiedämme, että pimeyden ruhtinas meitä vaivaa ja kiukkuisena uhkaa ja että tämä vanha vainooja on kamala ja kauhia. Mutta me tiedämme myös, ettei hän voi taittaa päästämme hiuskarvaakaan, sillä Kristus on meidän turvamme! Kuten hän voitti kiusaukset, niin voimme mekin voittaa ne hänen avullaan. Tämä ajatus oli minun ankkurini ja lohdutukseni, kun kuulin sen kummallisen kertomuksen, jonka te kaikki tunnette."
Sotamiehet tunkeutuivat kuninkaan ympärille niin lähelle kuin kunnioitus salli. Hän jatkoi: "Tosin voidaan sanoa: 'Mitä on meillä tekemistä sen taikauskon kanssa, joka täällä vieraassa maassa vallitsee.' Mutta paha on kotiutunut kaikkialla ja löytää meidät mihin menemmekin. Meidän ainoa varma turvamme on rukous ja luja luottamus Jumalaan. Mutta meidän on muistettava, että perkele viettelee monissa muodoissa eikä ainoastaan munkkikaavussa. Erinäiset seikat kertomuksessa tuntuvat minusta sangen kummallisilta. Sanoiko mies, mikä kreivi ja kummituslinna oli nimeltään?"
Ei, sitä ei kukaan voinut muistaa.
"Eikö sitäkään, missä se sijaitsi?"
Usedomin läheisyydessä, siinä kaikki.