Lähinnä Kustaa Aadolfia hoitivat päällikkyyttä Kustaa Horn ja Juhana Banér, Weimarin herttua Wilhelm y.m. Virranrannalta ruotsalaiset vastasivat vihollisen tuleen 72 tykillä. Ja tykkien jymistessä molemmin puolin ja virranpinnan peittyessä läpinäkymättömään savupilveen laskettiin virralle puusilta, jonka savolaiset, yhtä taitavat kirveen kuin miekankin käyttöön, olivat suurimmassa kiireessä salvaneet. Se laskettiin edeltäpäin veteen upotetuille pukeille, ja suomalaiset saivat kunnian mennä ensiksi yli Kaarle Kustaa Wrangelin johdolla. Se oli hänen ensimäinen sotainen urotyönsä. Hänen kolmesataa miestään valtasivat saaren ja alkoivat heti luoda sillanpäätyä. Se oli valittua väkeä, ja kuningas oli luvannut joka miehelle kymmenen riikintaalerin palkinnon.
Aluksi kävi kaikki toiveiden mukaan. Mutta vihollisten huomio heräsi, ja ylivoimaisin joukoin he kävivät suomalaisten kimppuun. Kylmäverisesti ja ihailtavalla tyyneydellä nämä puolustautuivat ylivoimaa vastaan. He eivät väistyneet jalanleveyttäkään, vaikka hyökkäys uudistettiin useita kertoja. Samaan aikaan viimeisteltiin siltaa, joka ei vielä ollut ehtinyt aivan valmistua, eivätkä savolaiset ottaneet häiriytyäkseen ylivoimaisen vihollisen liikkeistä vastakkaisella rannalla. Heti kun se oli täysin kuljettavassa kunnossa, meni kuningas itse yli kahden jalkaväkiprikaatin kanssa.
Samassa Tilly ryntäsi alas laaksoon kahden suuren jalkaväin-neliön ja neljän tykin kanssa. Hyökkäys tapahtui melkein heti; pienestä saaresta täytyi kahlata rannalle, jolloin vesi nousi kainaloihin saakka. Mutta mikään ei lannistanut Pohjan soturien mieltä, ja kuninkaan itsensä läsnäolo kohotti suuresti rohkeutta ja sotaintoa.
Baijerilaiset hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen; luodit moksahtelivat puiden kylkiin, ja hämmennys lisääntyi joka hetki varsinkin vihollisten riveissä. Heidän urhoollisuutensa ei voinut mitään sille tulelle, jota ruotsalaisten tykit syytivät rannalta heitä vastaan.
Mutta vaikka baijerilaisten oli vaikea ajaa ruotsalaisia pakoon, niin oli näiden toiselta puolen mahdoton saada tilaa lisäväelle. Hetken aikaa näyttikin epätietoiselta, mikä tulos oli oleva, varsinkin kun vihollisen puolelle saattoi tulla apuväkeä kuinka paljon tahansa.
Tavallisella urhoollisuudellaan Tilly oli itse ottanut osaa taisteluun ja juuri koonnut johtoonsa koko jalkaväkensä, kun yleiseksi hämmästykseksi vihollisen koko vasen sivusta kiireimmiten siirtyi etelää kohden, ja heti sen jälkeen ilmoitti tykkien jyminä, että uusi taistelu oli alkanut.
Weimarin herttua Wilhelm ei ollut malttanut pysyä toimettomana katselijana, vaan oli etsinyt ja löytänyt kahlauspaikan muutamia tuhansia kyynäriä etelämpänä, ja sitä tietä hän vei yli muutamia eskadroonia oikealta sivustalta. Häntä vastaan hyökättiin heti, mutta hän puolustautui niin urheasti, että vihollisen täytyi peräytyä. Keisarillisten koko vasen sivusta ryntäsi sen jälkeen häntä vastaan, ja nyt nousi tulinen ja pitkä taistelu ratsuväkien kesken, kun taasen vihollisen jalkaväki taisteli epätoivon taistelua kuningasta vastaan.
Tällaikaa oli onnistuttu löytämään uusi kahlauspaikka entisen ja äsken laitetun sillan välillä, ja sitä tietä vietiin yli muutamia eskadroonia ratsuväkeä ja hevosten lautasilla vietiin yli 400 muskettisoturia. Taistelua jatkettiin, lisäväkeä ei enää voitu saada yli, mutta vihollinenkaan ei enää voinut saada mitään etuja puolelleen. Taistelun aikana ilta läheni lähenemistään.
Useita Tillyn etevimmistä upseereista oli kaatunut, niiden joukossa myös urhoollinen Merode. Altringerin oli saattanut tainnuksiin tykinkuula, joka viuhahti aivan hänen päänsä ohi. Mutta vanha korpraali kantoi päänsä korkealla ja miekka kädessään hän johti valloninsa uuteen hyökkäykseen.
Mutta onni oli kääntänyt Tillylle selkänsä, hänen aikansa oli lopussa; musketinkuula sattui hänen reiteensä, ja tiedotonna täytyi hänet kantaa taistelukentältä.