Monia Wallensteinin entisistä sotamiehistä meni uusiin rykmentteihin, joita järjestettiin Pommerissa. Preussista Oxenstjerna lähetti osaksi vanhoja, osaksi äskenvärvättyjä joukkoja. 700 skotlantilaista sai käskyn saapua eversti Monroen johdolla meritse kuninkaan luo. He nousivat laivaan Pillovassa, mutta kärsivät haaksirikon Rügenwaldin luona ja menettivät sekä kuormastonsa että ampumavaransa. Miehistö kuitenkin pelastui keihäineen, miekkoineen ja muutamine kastuneine musketteineen. Sen paikan läheisyydessä, missä skotlantilaiset olivat nousseet maihin, oli keisarillista sotaväkeä, ja kuningas oli kuudentoista peninkulman päässä sieltä.
Sittenkään ei Monroe menettänyt rohkeuttaan. Hän oli Rügenwalden pommerilaisen linnanpäällikön persoonallinen tuttu ja tiesi, että tämä oli salainen protestantti.
Hän lähetti pikalähetin, joka pajasi tuoden tiedon, että pieni portti kaupunginmuurissa jätettäisiin auki seuraavana yönä. Skotlantilaiset ryömivät siitä läpi kuin oravat, hyökkäsivät vihollistensa kimppuun ja ottivat kaupungin valtaansa. Monroe sai tosin hänkin kestää ympäristön linnueiden hyökkäyksiä, mutta hän pysyi paikoillaan Rügenwaldissa, kunnes kuningas ehti lähettää apuväkeä, jonka jälkeen hän saattoi itse hyökätä.
Stettinin läheisyydessäkin onni suosi ruotsalaisia. Lähellä sijaitseva Dammin pikku kaupunki vallattiin ja muutamia päiviä myöhemmin Stargard, joka oli kolmen peninkulman päässä Stettinistä. Siellä oli keisarillisilla makasiininsa ja melkoiset varastot viljaa, jauhoja, ruutia ja luoteja sekä useita tykkejä, jotka kaikki joutuivat ruotsalaisten käsiin. Keisarillinen leiri, joka oli aivan lähellä Garzissa, tuli siten melkoisesti estetyksi yhteydestään Hinterpommerin ja Kolbergin linnaväen kanssa.
Kustaa Aadolf päätti kuitenkin tehdä hyökkäyksen Garzin leiriin. Hän oli useita kertoja koetellut houkutella Torquato Contia vallitustensa suojasta, mutta tämä oli varovainen herra ja pysyi paikoillaan. Kuninkaan päähän pisti ottaa lähemmin selkoa keisarillisesta leiristä, ja muuan italialainen, nimeltään Quint, joka kuului armeijaan, pyysi päästä mukaan antaakseen tarpeellisia selityksiä.
Roisto lähetti sanan vihollisleiriin, vähää ennen kuin Kustaa Aadolf ainoastaan seitsemänkymmenen rakuunan seuraamana lähti liikkeelle. Mutta juuri hänen lähdettyään teltastaan eversti Stålhandske tuli häntä vastaan ja antoi hänelle erään paperin. "Sain tämän eräältä lapselta", sanoi hän.
Kuningas otti nopeasti paperin, jossa luki: "Pelastakaa kuningas, hänen henkensä on vaarassa!" Hän pisti mietteissään paperin taskuunsa ja nousi ratsaille. Mutta juuri kun hänen piti tarttua ohjaksiin, virkkoi Stålhandske kysyvästi: "Teidän majesteettinne?"
Kustaa Aadolf epäröi tuokion. "Kaksisataa miestä suomalaista ratsuväkeäni hätätilassa suojaamaan paluumatkaa", vastasi hän ja riensi pois, ikäänkuin häveten omaa heikkouttaan.
Suunnilleen puolitiessä leiriin hyökkäsi kuninkaan ja hänen pikku joukkonsa kimppuun viisisataa napolilaista kyrassieeriä, jotka olivat väijyksissä Ruotsalaiset puolustautuivat sankarillisesti. He taistelivat kalliimman kuin oman henkensä puolesta, kuninkaan. Ruotsalaiset voivat kaatua mutta eivät antautua. Yltympäri virui ruumiita kasoittain Mutta kuninkaan hevonen ammuttiin, ja hän itse kaatui maahan. Ahdinko oli hirmuinen; ruotsalaiset karjuivat raivosta. Silloin kuului sotahuuto, ja suomalaiset syöksyivät täyttä laukkaa avuksi. Kuninkaan vaaran ja epätasaisen taistelun näkeminen sai suomalaiset vihanvimmaan He taistelivat sellaisella hurjuudella, että keisarilliset luulivat joutuneensa otteluun metsän villipetojen kanssa, ja ne, joita ei vielä oltu hakattu maahan, pakenivat varmaa kuolemaa.
Kun Kustaa Aadolf selvisi taasen jaloilleen, näki hän ainoastaan omiaan ympärillään. Vihollinen oli kuin lakaistu pois "Lähinnä Jumalaa on minun hengestäni kiittäminen urheita suomalaisiani", huudahti hän nousten jälleen ratsaille.