Tuskin enemmän kuin tuhannen kyynärän päässä Lützenistä ruotsalainen sotajoukko menikin yli Mühlgrabenin ja marssi avoimelle tasangolle.
Se oli mitä tärkein hetki; oli kysymys siitä, kuka tästälähin oli säätävä lakeja Saksalle. Varmaankin sykki levoton sydän niiden molempien sotaherrojen rinnassa, joihin Euroopan silmät tällä hetkellä olivat tähdätyt.
Aamusumu, joka liiteli yli kentän tiheänä ja melkein
läpinäkymättömänä, näytti viime hetkessä tekevän tyhjiksi Kustaa
Aadolfin toiveet toteuttaa oma hyökkäyssuunnitelmansa, ennenkuin
Pappenheim ehtisi tulla takaisin.
Ja sumu pikemmin lisääntyi kuin väheni. Se kietoi kaiken sellaiseen pimeyteen, etteivät sotamiehet enää nähneet lähintä miestä rivissä. Oli kuin seistaisiin meren pohjalla, missä vihollisen tiedettiin tulevan vastaan, mutta missä häntä ei voinut nähdä.
Sumu oli Wallensteinille hyvä liittolainen ja vahvisti hänen toivoaan, että Pappenheim ehtisi tulla ennen taistelun alkua.
Kun ohikulkeneesta ruotsalaisesta sotajoukosta ei enää kuulunut mitään, kutsui Wallenstein koolle kenraalinsa ja piti puheen, jossa hän kehoitti heitä rohkeuteen ja uskollisuuteen. Sen jälkeen ilmoitettiin sotahuuto. Se oli sama kuin Leipzigissäkin: "Jeesus Maria." Heti sen jälkeen pidettiin messu koko sotajoukolle, ja Wallenstein kannatutti itseään paareilla taistelujärjestykseen asetetun sotajoukon rivien editse. Mitään puhetta hän ei sotamiehille pitänyt. Richelieu sanoo: "Pelkällä läsnäolollaan ja äänettömällä ankaruudellaan näytti hän tekevän miehistölle ymmärrettäväksi, että hän oli palkitseva tai rankaiseva ansion mukaan."
"Jalkaleininsä" vuoksi ei Wallenstein voinut nousta ratsaille. Mutta hänen ratsuaan kuljetettiin satuloituna paarien rinnalla, niin että se olisi saapusalla, jos sotaherra tahtoi sitä käyttää.
Kun hän oli tarkastanut koko sotajoukon ja tullut vakuutetuksi siitä, että hänen käskyjään oli noudatettu, käski hän, että Lützenin kaupunki oli sytytettävä molemmilta puolin, niin ettei vihollisella olisi siitä mitään hyötyä, minkä jälkeen hän asettui sotajoukkonsa keskustaan odottamaan ruotsalaisten hyökkäystä.
Silloin kuuluivat koitolta läpi sumun juhlalliset huomenvirren sävelet, virren, johon otti osaa koko ruotsalainen sotajoukko.
Kun ruotsalaisten rivit olivat pysähtyneet ja kääntyneet vihollista vastaan, odotettiin ainoastaan sumun hälventymistä, että voitaisiin ryhtyä taisteluun. Mutta sumu sakeni vain sen sijaan että olisi alkanut hälvetä. Silloin kuningas kutsui koko sotajoukon aamurukoukseen, ja mahtavasti kohosivat korkeutta kohden Lutherin ihanan virren sävelet: "Jumala ompi linnamme!"