Verinen taistelu oli lopussa. Marraskuun yön kylmä sumu kietoi haavoitetut, kuolevat ja kuolleet vaippoihinsa. Kokonainen kolmasosa niistä, jotka aamulla olivat rohkeudella ja innolla lähteneet verileikkiin, oli päättänyt päivänsä.
Kuolleiden ja haavoitettujen luku kummallakin puolen arvioitiin 6,000 mieheksi. Keisarillisten taholla oli paitsi Pappenheimiä kaatunut kaksi kenraalia ja useita korkeampia upseereja.
Ruotsalaisiltakin oli kaatunut monta korkeaa herraa, mutta heitä ei ajateltu. Kaikki ajattelivat vain yhtä, kaikki surivat ja kaipasivat vain yhtä: rakastettua kuningasta!
Taistelu oli tuskin päättynyt, ennenkuin herttua Bernhard lähetti parven sotilaita etsimään kuninkaan ruumista. Mutta eversti Stålhandske oli jo muutamien suomalaisten soturien kanssa lähtenyt liikkeelle samassa tarkoituksessa lyhdyt ja soihdut käsissään. Suomalaiselle soturille oli suotu löytää rakas ruumis. Mutta missä tilassa! Ryöstettynä ruumista myöten, raadeltuna ja hevosten kavioiden ruhjomana, kauttaaltaan veren peitossa, makaamassa kasvot maata vasten.
Valittaen ja vaikerrellen, itkien ja nyyhkyttäen nostettiin rakastetun vainajan maalliset jäännökset paareille, jotka tarkoitusta varten oli tuotu mukana.
Koskaan ei ollut kantamus tuntunut niin raskaalta, ja kuitenkin kilpailivat kaikki saadakseen sitä kantaa.
Kustaa Aadolf temmattiin pois kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä. Koskaan ei kuolemantapaus ollut tehnyt syvempää vaikutusta kokonaiseen maanosaan. Kaikkialla missä hänen nimensä mainittiin, oli se toivon säde sorretuille, ja pyhän haudan partaalta kohosivat rukoukset korkeuteen Kustaa Aadolfin aseiden puolesta. Mitä kaikkea hän silloin olikaan omille uskonliittolaisilleen?
Kustaa Aadolfin elämässä on jotakin, minkä helpommin voi tuntea kuin sanoin selittää. Hänellä oli laaja, koko maailman käsittävä katse, joka on kaikilla valloittajilla synnynnäinen. Niinkuin kaikille suurille miehille, ei hänelle onnensa tullut yllätyksenä, niin kummastuttavalta kuin se saattoi näyttääkin. Syvä usko siihen kuvastuu kaikista hänen teoistaan. Mikään ei paisuta niinkuin onni, ja Kustaa Aadolfin inhimillistä suuruutta todistaa parhaiten se, että hän suuresta menestyksestään huolimatta aina oli nöyrä ja lempeä. Hän tunsi toimivansa korkeamman johdon alaisena ja asetti maalin omaa persoonaansa paljoa korkeammalle. "Jumala kaikkivaltias elää", sanoi hän Akseli Oxenstjernalle, kun tämä Preussissa varoitti häntä varomattomasti antautumasta hengenvaaraan. Iloisempaa sankariutta ei ole koskaan nähty.
Hän on mitä jaloin, kaunein ilmestys historiassa, yksi niistä harvoista, joita oikeudella voi sanoa suuriksi. Valtiomiehenä oli hän maailman ensimäisiä neroja, sotataidossa voittamaton mestari. Mutta eivät häntä ainoastaan nämä ominaisuudet tehneet suureksi, hänen suuruutensa oli siinä siveellisessä ylevyydessä, ajatusten ja tekojen jaloudessa, uskonnollisessa tunteessa, mikä leimasi koko hänen luonteensa. Nämä kaikki ominaisuudet yhdessä voivat selittää sen tenhovoiman, mikä hänellä oli aikalaisiinsa, sen palavan innostuksen, minkä hän herätti uskonheimolaisissaan, sen syvän ihailun ja kunnioituksen, mitä ystävät ja viholliset hänelle osoittivat.