Samaan aikaan oli ruotsalaisen sotajoukon vasen siipi, joka edellisellä kerralla oli vetäytynyt takaisin tuulimyllyjen luo asetetun vihollistykistön tieltä, tehnyt epätoivoisen hyökkäyksen ja lopulta onnistunut kääntämään vihollista vastaan hänen omat tykkinsä.
Silloin saapui Pappenheim taistelukentälle; hänen ensi kysymyksensä oli: "Missä on Ruotsin kuningas?" Tätä vihollistansa, joka oli sankarillinen, mutta julma uskonsa puolustaja, Kustaa Aadolf piti korkeimmassa arvossa.
Joukkojensa etunenässä hän syöksyi oikeaa siipeä vastaan palaen halusta persoonallisesti taistella vastustajaansa vastaan, häntä, joka — ei enää ollut elävien ilmoilla. Häneen sattui kaksi luotia, ja hän kuoli haavoihinsa. Sanottiin, että hänet oli eversti Stålhandske ampunut.
Pappenheimin saapumisen johdosta alkoi taistelu uudella tulisuudella. Mitä tuimimman hyökkäyksen vastaanottivat ruotsalaiset suurella urhoollisuudella, ja koskaan, sanotaan eräässä senaikuisessa kertomuksessa — ei niin kauan tulessa seissut joukko ole taistellut urhoollisemmin. Ne ruotsalaiset jalkaväkiprikaatit, joita Niilo Brahe ja eversti Winkel johtivat, kärsivät suurimpia tappioita. Keisarilliset syöksyivät heitä vastaan kaksi- ja kolmituhatmiehisissä pataljoonissa ja valtasivat vielä kerran takaisin maantien varressa olevan patterin. Kreivi Niilo Brahea ammuttiin polveen, ja hän kuoli. Eversti Winkel haavoittui käteen ja käsivarteen. Useita lippuja ja itse kuninkaallinen standaari menetettiin. Mutta näistä prikaateista, jotka olivat sotajoukon kaunistus, jotka olivat olleet mukana jo Suomen-sodassa, näistä lausui vihollinen, että "heidän kuolleet ruumiinsa peittivät saman maan, jota he elämänsä iän olivat suurella urhoollisuudella puolustaneet." Näiden sankarien joukossa oli tuho niin suuri, että kuudesta miehestä oli viisi joko kuolleita tai haavoitettuja.
Eversti Karl Hårdin komentama kolmas prikaati, joka oli lähinnä ratsuväkeä, kärsi vähimmän, mutta siitäkin oli taistelun jälkeen ainoastaan neljäsataa miestä jäljellä.
Koko tämän ajan piti kenraali Kniphausen prikaatinsa toisena linjassa ja reservin luodinkantaman ulkopuolella, "mikä", kerrotaan, "edisti suuresti voittoa, kun ensi linjan joukot saivat hyvän tukikohdan tästä lujasta ja koskemattomasta sotavoimasta", ja herttua Bernhard olikin hyvin iloinen, kun hän sumun hälvennyttyä näki Kniphausenin, jonka hän luuli olevan kappaleiksi hakattu, hyvin säilyneenä ja hyvässä järjestyksessä joukkoineen.
Vähän ennen auringonlaskua selvisi sumu puolittain, ja tarkasteltuaan vielä kerran asemaa kehoitti herttua Bernhard sotajoukkoa tekemään uuden hyökkäyksen. Silloin kuultiin ja nähtiin upiuupuneiden sotamiesten huutavan toisilleen: "Toverit, vieläkö käymme kerran tuleen?" Ja sitten syleilivät he toisiaan ja lupasivat voittaa tai kuolla.
Vihdoinkin pääsivät myös Kniphausenin joukot osalle päivän kunniasta. Toinen linja ryntäsi eteenpäin, ja me tiedämme, että ensimäisestäkin tulivat mukaan kaikki jotka pystyivät liikkumaan. Kolmannen kerran mentiin maantien yli, kolmannen kerran vallattiin keisarilliset tykit ja rynnättiin vihollisen kimppuun. Ainoastaan kaksi suurista jalkaväkineliöistä ja muutamat kyrassieerirykmentit voivat asettua tätä hyökkäystä vastaan. Ne taistelivat epätoivon rohkeudella, ja tämä taistelu jatkui, kunnes ilta tuli ja pimeys peitti elävät ja kuolleet. Kello oli viiden ja kuuden välillä iltapäivällä.
Wallenstein oli antanut peräytymiskäskyn ja lähti Leipzigiä kohden ilman että ruotsalaiset ajoivat häntä takaa. Tiellä tapasi hän kuusi rykmenttiä Pappenheimin jalkaväkeä, ja silloin nousi kysymys taistelun uusimisesta, mutta Wallenstein pelkäsi täydellistä häviötä ja jatkoi muutamain tuntien levähdyksen jälkeen paluumatkaa Leipzigiin.
Voittajat jäivät koko yöksi taistelukentälle. Muuan kroatilaisparvi koetti yöllä viedä pois keisarillisia tykkejä, jotka olivat vartioimattomat, mutta muutamat muskettisoturit, jotka sattuivat olemaan lähistössä, ajoivat helposti heidät pois, minkä jälkeen kaikki oli tyyntä ja hiljaista.