Tämä kahdeksantoistavuotias nuorukainen, joka muutamia päiviä myöhemmin kuoli Naumburgissa haavoihinsa, selitti kuolinvuoteellaan todistajain kuullen, että kun kuningas oli pudonnut ratsailta, niin hän oli hypännyt alas ratsultaan ja tarjonnut sen kuninkaalle. Kustaa Aadolf oli silloin kohottanut molemmat kätensä häntä kohden, mutta paashi ei ollut yksin voinut nostaa häntä maasta. Silloin oli tullut viholliskyrassieereja kysymään, kuka haavoitettu oli. Kun kuningas oli itse ilmoittanut nimensä, oli muuan vihollisista ampunut pistoolilla luodin hänen päähänsä.
Kuningas ryöstettiin ruumista myöten samoin kuin paashikin, jonka kyrassieerit olivat haavoittaneet, niin että he pitivät häntä kuolleena.
Sota jatkui yhä sillaikaa, kun parhain kuninkaista veti viimeisen henkäyksensä. Keisarilliset kyrassieerit onnistuivat urhoollisen vastarinnan jälkeen ajamaan ruotsalaisen ratsuväen takaisin.
"Kun kuninkaan ratsu tuli takaisin pistooleineen ja yksi niistä oli verinen, silloin arvattiin, että Hänen Kunink. Maj:ttinsa oli kaatunut", niin kuului ensimäinen viesti, joka saapui ruotsalaisille sotureille heidän korvaamattomasta menetyksestään. "Kun kuningas kaatui", sanotaan edelleen, "kadotti aurinko loisteensa."
Varmaa on, että ruotsalaiset nopeasti nousseessa sumussa näkivät merkin siitä, että luonto itse otti osaa heidän suruunsa. Monet heidän ulkopuolellaankin olivat samaa mieltä. Niinpä lausutaan kirjeessä Stralsundista valtaneuvostolle: "Koko päivän sen jälkeen oli sangen pimeää ja sumuista merkiksi siitä, että suuri valo oli Israelista sammunut."
Truchsess ja Kreilsheim tapasivat herttua Bernhardin juuri kun hän oli vetäytynyt takaisin vasemman siiven kanssa. He ilmoittivat hänelle, että kuningas oli kuollut, ja lisäsivät, että eteenpäin tunkeutuva vihollinen oli työntänyt heidät syrjään. Hämmästys, suru ja epätoivo valtasi heidän mielensä, kun he kuulivat uutisen, mutta rakkaus ei väsynyt, kasvoi vain. Kaikki tahtoivat olla mukana kostamassa rakastetun kuninkaan kuolemaa. Jokainen oli seuraava sankarin jälkiä ja kaatuva kunnian kentällä niinkuin hänkin. Sellainen oli mieliala, joka heti näyttäytyi tositoimissa.
Jo ennen taistelua oli kuningas käskenyt, että jos hän kaatuisi, oli herttua Bernhardin heti otettava haltuunsa ylipäällikkyys. Tämä jätti heti vasemman siiven kreivi Niilo Brahen huostaan ja riensi Kniphausenin luo ilmoittaakseen hänelle mitä oli tapahtunut. Tämä, joka oli urhea, mutta samalla varovainen upseeri, vastasi, että hänen joukkonsa olivat hyvässä järjestyksessä. Ne eivät olleet vielä olleet tulessa ja saattoivat kauniisti peräytyä turvaan. "Tässä ei ole kysymys peräytymisestä, vaan kostosta, voitosta tai kuolemasta!" huudahti vihastunut herttua, ja muut yhtyivät häneen.
Ei tarvittu mitään kehoitusta urhoollisuuteen; jokaisen kasvoissa kuvastui rohkeus ja päättäväisyys, vaikkakin suuret kyynelet täyttivät kaikkien silmät. Herttuan lausumat sanat herättivät vastakaikua jokaisen rinnassa. Kuului sorina kautta rivien: "kuningas on haavoitettu, vankina, kuollut!?" Ja kuvailemattomalla raivolla syöksyivät ruotsalaiset vihollista vastaan. Ei ainoastaan patteri vallattu uudestaan, vaan koko keisarillinen ratsuväki ajettiin tältä säveltä takaisin.
Sekasorto kävi hirmuiseksi suuren kuormaston keskuudessa, useita ruutivaunuja räjähti ilmaan, keisarilliset luulivat, että heidän kimppuunsa oli hyökätty selkäpuolelta, suuret joukot ratsuväkeä pakenivat, ja joukko naisväkeä, joka oli anastanut kuormahevoset, seurasi heitä.
Täällä ei vielä tiedetty Ruotsin kuninkaan kuolemasta, ja kuului sellaisia huutoja kuin: "Me tunnemme Ruotsin kuninkaan, hän on aina pahin, kun päivä on lopuillaan."