SAKSAN RANNOILLE.
Kesäkuun 24 päivänä laski Ruotsin laivasto ankkurinsa Usedomin pohjoisniemeen, ja kuningas antoi käskyn nousta maihin.
Kuningas seisoi amiraalilaivan kannella mainioimpain, koeteltujen soturiensa ympäröimänä. Siellä oli äsken pakinoitu ja laskettu leikkiä, nyt seisoi kuningas hiljaisena ja vakavana, ja hänen upseerinsa tekivät kuiskaillen toisilleen huomautuksiaan maasta ja ympäristöistä.
Kuningas silmäili mietteissään ruotsalaisia laivoja, joissa oli kaikkialla eloisaa liikettä. Hän tunsi monet koetelluista sotureistaan edellisiltä sotaretkiltä ja hän näki kuinka uudet tulokkaat tunkeilivat heidän ympärillään. Kaikkien kasvot kuvastivat iloa ja rohkeutta. Hänen soturinsa näyttivät siltä, kuin pitäisivät mahdottomana, että voitto pääsi heidän käsistään, ja he ojentelivat toisilleen käsivarsia, jotka näyttivät olevan karaistua terästä.
Sattui siinä hänen katseensa suomalaisiinkin laivoihin. Siellä oli hiljaisempaa. Miehet seisoivat yhdessä kihermässä kannella ja katselivat maihin, mutta virkkoivat tuskin sanaakaan toisilleen. Katse, pään nyökkäys riitti ajatusten ilmaisemiseen.
Rakkaiden savolaistensa keskellä seisoi siellä eversti Stålhandske, hän, jota kuningas oli kerran kiivastuksen puuskassa loukannut ja sitten pyytänyt anteeksi hänen koko rykmenttinsä edessä. Sekö oli niin vetänyt heidät toisiinsa? Kuningas luotti nyt Stålhandskeen niinkuin itseensä. Vilinässä hän näki myös Juhana ja Akseli Banérin, Lennart Torstenssonin, Hornin, Wrangelin ja monet muut, jotka olivat hänelle rakkaat. Ja he… niin, laivapojasta korkeimpaan päällikköön he katsoivat ylös häneen, kaikki olivat valmiit sokeasti noudattamaan hänen käskyään, veipä se voittoon tai kuolemaan.
Päivä oli helteinen. Vaikka taivas oli pilvessä, ei sentään satanut. Mutta ukkonen jyrisi loitolla. Maihin mentiin pienemmillä aluksilla, joita Sten Bjelke oli hankkinut Stralsundista.
Kuningas viittasi Niilo ja Joakim Brahelle ja soudatti heidän kanssaan itsensä maihin. Muut seurasivat jäljestä.
Kustaa Aadolf ei matkan kestäessä lausunut sanaakaan. Mutta astuttuaan Saksan rannalle hän ensi töikseen lankesi polvilleen ja rukoili korkealla äänellä täydestä, palavasta sydämestään:
"Herra kaikkivaltias Jumala, sinä, joka hallitset taivasta ja maata, tuulia ja merta, kuinka voin sinua täysin kiittää siitä, että olet katsonut minut otolliseksi tälle matkalle. Kiitän sinua, Herra, ja rukoilen sinua sydämeni syvyydestä, ettäs siunaisit tämän hankkeeni sinun nimesi kunniaksi ja sinun kirkkosi puolustukseksi. Sinä, Herra, joka sydämet ja munaskut tutkit, sinä tiedät aivoitusteni puhtauden. Anna meille armosi, oi Herra, että me pian voisimme toimia sinun kansasi vapautukseksi ja toteuttaa sinun tahtosi!"