Se syvä hartaus, jolla kuningas rukoili, liikutti ympärillä seisovat kyyneliin. Mutta kun hän nousi pystyyn, tarttui hän heti lapioon ja merkitsi leirin paikan, jonka ympärille alettiin luoda vallituksia. Mitä enemmän väkeä ehti maihin, sitä joutuisammin kävi työ, vaikka ainoastaan puolet miehistä työskenteli lapio kädessä ja toinen puoli seisoi taisteluvalmiina aseissa.
Kaikkialla Kustaa Aadolf oli mukana, ja lankeaa luonnostaan, että hänen upseerinsa seurasivat esimerkkiä. He jakoivat sotamiesten vaivat ja voittivat siten heidän sydämensä.
Kun tuli yö, näkyi kaikilta tahoilta palavien kylien loimo. Se oli vihollisen ensimäinen tulotervehdys. Mutta silloin ei koko sotajoukko ainoastaan ollut maissa, vaan oli tehty työtä niin uutterasti, että sillä oli turvanaan tykein ja vallein varustettu leiri. Kahtena seuraavana päivänä tuotiin maihin tykistö, ampumatarpeet, muonavarat ja viimeksi hevoset, jotka olivat käyttökelpoiset, vaikkakin hieman nälkiintyneet. Laivasto lähetettiin noutamaan elintarpeita Ruotsista, sillä keisarilliset olivat ryöstäneet maan typityhjäksi.
Kesäkuun 28 p:nä kuningas lähti sotaretkelle etelään, mukanaan niin monta ratsumiestä kuin riitti hevosia, ja 1,200 muskettisoturia tutki maan erääseen vallitukseen saakka, minkä vihollinen oli luonut Wolgastin edustalle. Seuraavana päivänä hän soudatti itsensä venheellä pitkin rannikkoa aina kaupungin lähelle.
Sotajoukko sai levähtää muutamia päiviä. Ei näkynyt muita vihollisia kuin muutamia kroatilaisia, jotka pian hajoitettiin. Sotamiehet näitä sanoivat aina "krabateiksi."
Ennenkuin kuningas lähti vallitukselta eteenpäin, puhui hän vallilta kokoontuneelle sotajoukolle, kehoitti sotamiehiä rohkeuteen ja kestävyyteen ja kiinnitti heidän huomiotaan tämän sodan tarkoitukseen. Se tarkoitti, sanoi hän, ennen kaikkea oman maan turvaamista lähestyvää vaaraa vastaan. Sitten heidän oli myös autettava uskonheimolaisiaan, josta he varmaan saavuttaisivat jälkimaailman kiitollisuuden. Heidän ei tarvinnut pelätä uutta vihollistaan, se oli sama, jonka he olivat lyöneet Preussissa, ja jos he pysyivät lujina, toivoi kuningas voittavansa rauhan ja turvallisuuden niin Ruotsille kuin muillekin maille. Saattoi käydä, etteivät he heti päässeet tyydyttävään tulokseen, mutta he olivat jo ennen hänen kanssaan jakaneet onnen vaiheet, ja hän oli nyt vievä heidät vihollista vastaan, joka oli hyötynyt tämän raastetun maan kustannuksella, ja siellä olivat he saavat vahinkonsa korvatuksi.
Väki huusi tavallisuuden mukaan Kustaa Aadolfille hyväksymistään. Uskollisesti he olivat seuraavat mihin tahansa, kun hän vain kävi heidän eturinnassaan.
Näyttänee kummalta miksi vihollinen päästi Ruotsin kuninkaan maihin ja soi sille lujan jalansijan. Kummasteluun voi olla sitäkin enemmän oikeutta, kun muistaa Tillyn ja Wallensteinin ripeän esiintymisen Kristian IV:ttä vastaan pari vuotta sitten. Mutta Kustaa Aadolfin maihinnousu tapahtui samaan aikaan, jolloin vaaliruhtinaat olivat saaneet keisarin antamaan Wallensteinille eron ja katolisten taholla oltiin muuten vahvasti vakuutetut, ettei Ruotsin kuninkaan taholta ollut mitään pelättävää, sellaisen herran saattoi helposti lyödä pois laudalta. "Olemme jälleen saaneet pikku vihollisen niskoillemme", virkkoi keisari Regensburgissa leikkisästi vaaliruhtinaille, jotka kaikki olivat sitä mieltä, ettei Kustaa Aadolfille ollut suotava "majesteetin" arvonimeä.
Kustaa Aadolf katsoi sotansa keisarin kanssa alkaneen jo silloin, kun tämä vuosikausi sitten lähetti apujoukkoja Puolaan Arnimin johdolla, ja sentähden hän ei katsonut tarpeelliseksi antaa sodanjulistusta. Sitä vastoin levitettiin maahan latinan- ja saksankielistä julistusta. "Syistä, miksi Ruotsi oli pakoitettu sotajoukoin nousemaan saksalaiselle maaperälle."
Keisari ei viivyttänyt vastaustaan. Hän ihmetteli, kuinka "hänen rakastettavuutensa" oli hyökännyt pyhään Rooman valtakuntaan ilman edelläkäypää sodanjulistusta ja niin edelleen. Kustaa Aadolf vastasi samalla mitalla, nimitti keisaria "hänen rakastettavuudekseen", hänkin vuorostaan, ja selitti olevansa syytön kaikkeen siihen verenvuodatukseen, jota ei voitu välttää, heittäen kaiken edesvastuun sodasta keisarin niskoille.