Muuan näistä vertavaluvista roistoista oli iskenyt silmänsä Martinaan, ja niinkuin villipeto hän syöksyi häntä kohden. Mutta äidin silmä oli arvannut hänen aikeensa, ja äidin syli sulki rakkaan lapsen lujaan syleilyyn.
Vastustuksesta ärtyneenä sotamies koetti eroittaa heidät toisistaan. Kun tämä ei onnistunut, sieppasi hän puukon, jonka iski äidin selkään. Mutta vielä kuolintuskissaankin hän piti kiinni tyttärestään, joka rukoili hartaasti: "Oi, tappakaa minutkin!"
Samassa sakariston ulko-ovi sysättiin auki, ja sisään syöksyi joukko kaupungin nuoria miehiä, niiden joukossa myös Kustaa.
He olivat ensin tulleet kirkkoon, mutta löytäneet sieltä vain kuolleita tai kuolevia. Onneksi Kustaa muisti silloin pienen takatien, jota kirkkoherra tavallisesti käytti. Hänen ystävänsä seurasivat hänen järjestään, ja ensimäinen näky, joka heitä kohtasi, oli Martina, joka vaipui lattialle yli äitinsä ruumiin. Kustaa nosti hänet pystyyn, mutta hän viittasi tahtovansa jäädä sinne.
"Ajattelehan, rakkaani", kuiskasi Kustaa. "Aiotko jättäytyä siihen vaaraan, missä täällä olet?"
Martina katsoi ympärilleen, ja häntä värisytti. Hän aavisti jotakin kamalampaa kuin kuolema, ja hänen vapisevilta huuliltaan tulivat sanat: "Pelasta minut, tahdon seurata sinua!" Vielä kerran hän suuteli äitinsä kalpeita huulia, heitti jäähyväiskatseen alttaria kohden, missä hänen isänsä ruumis lepäsi monien kuolleiden peittämänä, ja sitten vietiin hänet pikemmin kantamalla kuin taluttamalla ulos kirkosta.
Ei ollut helppo asia päästä katuja eteenpäin. Kaikki ihmisten hurjat himot olivat päässeet valloilleen. Kaikkialla ryöstöä, murhaa ja hävitystä, jota ei kynä voi kuvata. Eri tahoilta kaupunkia nousivat tulipatsaat kohden taivasta. Tuimat tuulenpuuskat, jotka pian kiihtyivät rajumyrskyksi, heittivät liekit yli katujen, ja oli selvää, että tuossa tuokiossa Magdeburg oli muuttuva yhdeksi ainoaksi tulimereksi, sillä ryöstöninnossa ei kukaan ajatellut tulen hillitsemistä. Ja kun murhaaminen ja hävitys oli saavuttanut huippunsa, olivat voittajat ja voitetut, murhaajat ja lyödyt kiedotut samaan paksuun savupilveen.
Tulipalon loimossa nämä hirmuiset olennot ja koko ympäristö näytti sitä hornamaisemmalta. "Mihin viet minua", kysyi Martina, joka ei näyttänyt jaksavan saada selville mitä oli tapahtunut, tai missä hän oli.
"Turvaan!" vastasi Kustaa, joka toveriensa kera urhoollisesti raivasi pois kaikki esteet tieltään. Tähän asti he olivat pysyttäytyneet takakaduilla ja siellä tavanneet vain yksinäisiä ryöväreitä, jotka palasivat saaliineen eivätkä heistä paljoakaan välittäneet. Mutta äkkiä he kuulivat useampien henkilöiden ääniä, jotka lähestyivät. Savu oli siksi sakea, ettei loitompaa voinut tuntea ketään. Silloin kajahti aivan heidän vieressään: "Toverit, annan kaiken saaliimme teille, mutta tämän tytön täytyy olla minun!"
Kun Martina kohotti päätänsä, tunsi hän Fransin, joka päihtyneenä ja himon hurmissa tahtoi vetää hänet puoleensa. Mutta Kustaa syöksyi väliin, ja syntyi mitä tuimin ottelu. Kauan kätketty kauna puhkesi tässä ilmoille, ja molemmat rakastivat siksi tulisesti, etteivät tahtoneet luovuttaa Martinaa toiselleen. Taistelu ei kestänyt kauan, Frans König iski miekkansa Kustaan kylkeen, ja tämä vaipui kuoliaana maahan.