Koko seurakunta oli langennut polvilleen, ja kuolonkauhu ja iäisyyden toivo taistelivat heidän sydämissään. Ihastuksella Martina oli kuunnellut voimallisia sanoja. Mutta vähitellen hänen sydämensä täytti rajaton tuska. Isän kasvot, joita aamunkajastus himmeästi valaisi, näyttivät hänestä kalmankalpeilta, ja hän oli näkevinään veren kihoilevan kauniiden harmahtavain hiusten välistä. Mielenliikutus kävi hänelle liian voimakkaaksi, ja hän vaipui tunnotonna lattialle. Äiti polvistui hänen viereensä, nosti hänen päätänsä ja tuki sitä vasten rintaansa, ja armaat äidinkyynelet, jotka putoilivat tyttären kalpeille kasvoille, herättivät hänet vähitellen tuntoihinsa.
Oli veisattu jälleen virsi, ja nyt seisoi pappi alttarilla. Seurakunta oli kokoontunut kehään hänen ympärilleen vastaanottaakseen pyhän sakramentin.
Sillaikaa kasvoi meteli ulkona. Laukausten pauke ja kuolinhuudot tunkeutuivat temppeliin, mutta se ei häirinnyt pappia pyhässä toimituksessaan, ainoastaan käsi, joka piteli kalkkia, vapisi. Kirkossa vallitsi haudanhiljaisuus, kyynelettömät, kauhistuneet katseet olivat kiinnitetyt oveen, josta joka hetki odotettiin vihollisen tulevan. Ei kauan kestänytkään, ennenkuin ovet kimmahtivat auki, ja kirkkoon syöksähti suuri joukko pakolaisia, jotka täällä toivoivat saavansa pelastuksen. Mutta heitä seurasivat lukemattomat verenhimoiset viholliset. Kauhun huuto pääsi sisällä-olijain huulilta, nyt ei ollut enää paon eikä pelastuksen toivoa.
Niinkuin raatelevat pedot syöksyivät verikoirat turvattomain kimppuun, ja kiroukset, jumalanherjaukset ja kuolinkorahdukset karkoittivat ne sovituksen sanat, jotka äsken olivat kajahdelleet temppelin holvikaarissa.
Martina ja hänen äitinsä olivat heti rientäneet puolison ja isän luo. He kietoivat hänet käsivarsillaan, ja hän puhui heille lohdutuksen ja rakkauden sanoja.
Pedot lähestyivät alttaria. Vanhus meni arvokkaasti heitä vastaan. Noloina he vetäytyivät takaisin, ja joku heistä virkkoi: "Se on pappi, hän saa elää."
Se oli kuin valonsäde heille molemmille, jotka kietoivat hänet käsivarsillaan. Silloin muuan jyrkeäraajainen kroatilainen karjaisi: "Juuri siksi, että hän on kerettiläinen pappispiru, on hänen kuoltava!" Ja suuren puupalikan, joka hänellä oli kädessään, heitti hän arvoisaa pappismiestä kohden. Murha-ase sattui uhrin päähän, ja hän vaipui tajutonna lattialle. Hätähuudoin puoliso ja tytär heittäytyivät hänen ylitseen. Veri virtasi hänen päästään, ja Martina näki uudestaan näyn, jonka oli nähnyt saarnastuolissa. Vielä kerran hän avasi silmänsä ja puristi puolisonsa kättä, ja luoden katseensa korkeutta kohden hän sanoi profeetallisesti tyttärelleen:
"Vaikkapa tuhannet kaatuisivat sinun rinnallasi, ei sinulle ole tapahtuva mitään pahaa, sillä hän on antanut käskyn enkeleilleen, että heidän on autettava sinua täyttämään elämäsi tehtävää." Siunaten hän kohotti kätensä tyttärensä ylitse ja veti viimeisen henkäyksensä.
Sotamiehet olivat seisseet tuokion aivan kuin tyrmistyneinä. Näytti kuin he häpeäisivät tekoaan, ja muutamat heistä tarjoutuivat auttamaan Martinaa ja hänen äitiään ulos kirkosta, joka oli niin täynnään sotamiehiä ja ruumiskasoja, että tuskin oli tietä päästä ulos. Silloin kirkonvartia kuiskasi rouva Almannille, että sakariston kautta pääsi ulos. Martina ei tahtonut jättää isänsä ruumista, mutta äitinsä pyynnöstä hän seurasi mukana. Tämä ei voinut jäädä huomaamatta, suuri joukko säikähtyneitä, melkein mielipuolia ihmisiä tunkeutui jälestä päästäkseen vainoojiaan pakoon, ja siitä koitui tuho kaikille.
Sotamiehet syöksyivät pakenevain jälkeen. Kirkonvartia, joka tahtoi sulkea oven, lyötiin maahan. Ja ahtaassa huoneessa alkoi nyt kamala kohtaus.