Mutta saapui uusia viestejä kamalampia kuin ensimäinen. Pappenheim oli rynnännyt Neumarkiin ja sieltä tunkeutunut kaupunkiin. Silloin Falkenberg nousi paikoiltaan ja riensi ulos.
Seitsemän aikaan aamulla pamahti viisi tykinlaukausta, ja sen jälkeen rynnättiin kaupunkiin kaikilta tahoilta. Pappenheimillä oli aluksi jokseenkin helppo työ, sillä hauta kaupungin vallin edustalla oli kuivillaan. Rynnäkkötarpeet olivat mitä parhaimmassa kunnossa, ensimäiset viholliset, jotka kohdattiin — 15-miehinen vartiojoukko pitkin vallihautaa — hakattiin maahan ja noustiin sen jälkeen vallille. Mutta kaupunginmuurin rintavarustuksella vastarinta oli voimakkaampi. Siitä huolimatta Pappenheim kävi sotureineen päin. He virtasivat jo lähimmälle kadulle, kun Falkenberg raatihuoneelta riennettyään tuli heitä vastaan.
Nopeasti kuin lennosta hän oli koonnut muutamia satoja miehiä ja näiden kera hän kävi niin nopeasti ja päättäväisesti pappenheimiläisten kimppuun, että hän heitti heidät takaisin, ensin muurille, sitten yli sen ja vallin.
Silloin syöksyi avuksi vielä muuan keisarillinen rykmentti. Mutta nytkin otettiin ryntääjät vastaan todellisella sankariudella, eikä heidän olisi ollut helppo päästä uudestaan kaupunkiin, elleivät kavaltajat olisi avanneet erästä porttia veden läheltä, mistä kautta vihollinen pääsi esteettömästi kaupunkiin. Falkenberg oli huomannut petoksen ja rientänyt sinne, mutta samassa luoti sattui häneen, ja hän kaatui maahan.
Hänen kanssaan kaatui myös kaupungin puolustuksen mahdollisuus. Hälytyskello tosin kumahteli ja kutsui miehiä aseihin, tosin ammuttiin taloista laukauksia, ja reippaat upseerit kävivät eturinnassa uuteen hyökkäykseen pappenheimiläisiä vastaan, mutta se ainoa, joka voi saada lakkeihin yhtenäisyyttä, hän oli poissa. Hämmennys ja neuvottomuus valtasi kaikki mielet, ja kaikki joutui mitä kauheimpaan sekamelskaan. Keisarilliset ryntäsivät esiin kaikilta tahoilta, nousivat muureille ja tunkeutuivat kaupunkiin.
Nousi mitä hurjin katutaistelu. Ahdistetut puolustautuivat talosta taloon, kadulta kadulle, mutta sortuivat ylivoiman edessä. Kello oli kymmenen paikkeilla, kun Tilly hyökkäsi kaupunkiin tykistön kera. Hänen tykkinsä puhdistivat kadut, ja siten oli kaikki vastarinta lopussa.
Samana aamuna kuuden aikaan kirkkoherra Almann oli vaimonsa ja tyttärensä keralla valmistautunut lähtemään kirkkoon. Hartain rukouksin hän oli valmistautunut ja lausunut siunauksen sanoja rakkailleen. Nyt he seurasivat häntä hiljaisina ja alistuvina virsikirja ristiinpannuissa käsissään.
Siinä kaupunginosassa, jonka läpi he kulkivat, olisi ollut hiljaista, jolleivät ukot, vaimot ja lapset olisi heidän kanssaan rientäneet kirkkoon. Jollei ennen, niin silloin etsii ihminen Jumalaa, kun kaikki maalliset apulähteet ovat kuivuneet.
Kirkko oli väkeä melkein täytenään, ja urkujen juhlallisella säestyksellä seurakunta viritti virren: "Jumala ompi linnamme!" Kun se oli lopussa, nousi Almann saarnastuoliin; hän saarnasi 97 psalmin johdolla: "Ole minulle armollinen, Jumala! Ole minulle armollinen, sillä sinuun turvaa sieluni, ja sinun siipiesi suojassa on minun tyyssijani." Lempeällä vakavuudella hän viittasi Jumalan laupeuteen, joka on yhtä rajaton nyt kuin vuosituhansia sitten, kun hän vei kansan Egyptin maasta ja pelasti heidät vihollisen käsistä.
Tällaikaa kiihtyi ulkona melu ja hälinä. Hälytyskellon kaameat kumahdukset voittivat väliin papinkin äänen. Mutta samalla ikäänkuin profeetallinen innostus valtasi hänet, hengessä hän näki itsensä ja seurakuntansa sen kaikkein korkeimman edessä, joka uhrasi henkensä ristillä; hänen sydämensä täytti pyhä ilo, ja hän kutsui seurakuntalaisia vielä kerran Herran pyhälle ehtoolliselle.