Mielipiteet olivat väestön kesken sangen eroavat, jopa melkein joka perheenkin kesken. Ainoastaan Almannin perhe oli yksimielinen. Ei ainoatakaan soraääntä kuulunut heidän sopuisassa elämässään, ja kaikki olivat siksi vilpittömiä protestantteja, etteivät voineet kuulua muuhun kuin kansanvaltaiseen puolueeseen.
Kaikki odottivat tuskallisesti, minkä vastauksen viranomaiset antaisivat, ja monia kiitollisia rukouksia kohosi kohden korkeutta, kun tuli tunnetuksi, että urhea Falkenberg oli onnistunut pitämään yllä pettävän rohkeuden ja saanut viranomaiset hylkäämään pakkosopimuksen.
Mistään ei Ruotsin kuningas olisi voinut löytää sopivampaa miestä johtamaan kaupungin puolustusta. Hänessä yhtyi urhouteen, viisauteen ja huolellisuuteen se tyyneys, joka vaaran hetkenä on usein paras apu. Heti sen jälkeen, kun pakkosopimus oli hylätty, teki hän kaksi onnellista uloskarkausta, jotka melkoisesti lisäsivät painoa hänen sanoilleen.
Mutta, kuten jo olemme viitanneet, vihollisella oli itse kaupungissakin liittolaisia, jotka kenties olivat Falkenbergin vaarallisimmat vastustajat. Porvareista monet olivat salaisessa yhteydessä keisarillisten kanssa; he toimivat Falkenbergia vastaan ja ilmoittivat salaa viholliselle kaikista hänen hankkeistaan. Nämä petturit koettivat vakuuttaa kansalle, että marsalkan puheet pikaisesta avusta olivat turhia loruja, ja he jättivät useina päivinä antamatta sotamiehille välttämättömät elintarpeet sillä verukkeella, että ne olivat vähissä.
Sellaisissa olosuhteissa vaadittiin rohkeutta ja päättäväisyyttä siltä, joka oli kaiken etupäässä. Didrik von Falkenberg osoitti kaikissa tilaisuuksissa oikeutetuksi sen luottamuksen, joka Kustaa Aadolfilla oli häneen. Itse hän oli täysin vakuutettu, että kuningas tuli apuun, vaikkakin viipyi. Mutta riita siitä, oliko hän oikeassa, jatkui päivästä päivään ja sai alituiseen uutta yllykettä.
Frans König oli jatkanut käyntejään Almannin perheessä ja lemmenkateen katsein keksinyt liiton Kustaan ja Martinan välillä. Hänen raivollaan oli tuskin mitään rajoja, ja hän vannoi mielessään, että kostaisi hirmuisesti. Siitä huolimatta hän jatkoi käyntejään melkein joka päivä, aivan kuin tarvitsisi uutta virikettä siihen tuleen, joka paloi hänen sisällään. Hän etsi tilaisuutta päästä riitaan Kustaa Almannin kanssa, jota hän syytti arkuudesta, koskei hän itse ottanut osaa taisteluun. "Minä teen sen, kun aika tulee", vastasi tämä, ja ainoastaan Martinan läsnäolo esti heidät törmäämästä yhteen.
Muutamien päivien perästä Fransin käynnit lakkasivat tykkänään. Sitä vastoin saatiin tietää, että hän öiseen aikaan oli hiipinyt vihollisen leiriin. Eräänä päivänä Kustaa tuli sotilaspuvussa Almannille. "Pelätään rynnäkköä", sanoi hän, "enkä minä tahdo vetäytyä pois."
Koko kaupunki oli liikkeessä. Kenelläkään ei ollut rauhaa kotonaan.
Täytyi keskustella toisten kanssa, valittaa hätäänsä ja huoliaan.
Kerrottiin, että muurien yli oli heitetty kiviin sidottuja kirjeitä
ja että kavaltajat aikoivat avata portit keisarillisille.
Yö meni, ilman että rynnäköstä kuultiin mitään, vaikka vihollisen leiristä kuuluikin tavatonta liikettä aina päivän koittoon saakka. Silloin tuli hiljaista, ja vaara oli siis siksi kerrakseen vältetty.
Neljän aikaan aamulla raatiherrat ja etevimmät porvarit oli kutsuttu koolle raatihuoneelle. Falkenberg oli heidän joukossaan, ja hänen pelkkä näyttäytymisensä kehoitti rohkeuteen ja luottamukseen. Neuvottelu alkoi, mutta sen keskeytti henkilö, joka syöksyi saliin huutaen: "Kenttä kaupungin ympärillä vilisee sotilaista, ja esikaupungit ovat sotaväkeä täytenään!" Kauhu kuvastui kaikkien kasvoilla, mutta Falkenberg virkkoi tyynesti: "Toivon, että keisarilliset uskaltaisivat tehdä rynnäkön. Heidät otetaan varmasti vastaan niin, että heille käy pahoin." Sen jälkeen hän jatkoi neuvotteluja pakoitetulla tyyneydellä.