Fredrik Almann oli kirkkoherrana eräässä kaupungin seurakunnista. Perhettä oli hänellä ainoastaan vaimo ja tytär. Tuskin saattoi löytää onnellisempia ihmisiä. He olivat eläneet ainoastaan toisilleen ja seurakunnan köyhille, kun saapuivat ensimäiset tiedot piirityksestä, joka uhkasi Magdeburgia.
Koko kaupunki kauhistui, mutta Almann koetti herättää asukkaissa rohkeutta ja luottamusta. Hän pyysi heitä pitämään sen koettelemuksena, jonka Jumala oli lähettänyt. Pahemmin ei voinut käydä kuin hän tahtoi, ja heidän velvollisuutensa oli nöyrästi ja kärsivällisesti alistua siihen. Kaikki inhimilliset surut päättyvät kuolemaan, ja taivaan autuus yksin on ikuinen.
Sellaiselle oli perustettu se lohdutus, jota äiti ja tytär kantoivat sairaille ja peljästyneille. Ja vaaran lähestyessä ja vihollisen seistessä kaupungin porttien edustalla se oli ainoa, josta turvallisesti saattoi pitää kiinni.
Taistelut eri mielipiteiden välillä olivat kaupungissa kiihkeät ja estivät sen yksimielisyyden, joka oli välttämätön pontevalle puolustukselle. Suuri osa väestöstä piti lujasti Kustaa Aadolfin puolta ja toivoi, että hän toisi pelastuksen. Toisten mielestä keisari oli kaupungin oikea herra, ja oli antauduttava Tillylle alamaisuuden osoitteeksi ja ennen kaikkea rynnäkön ja sitä seuraavan ryöstön hirmujen välttämiseksi.
Tästä kysymyksestä väiteltiin usein ja aina sangen kiivaasti kirkkoherra Almannin perheessä kahden nuoren miehen, Kustaa Almannin ja Frans Königin kesken. Molemmat olivat talon tyttären, suloisen Martinan, kosijoita. Edellinen nuorista miehistä oli hänen serkkunsa ja Ruotsin kuninkaan innokas ihailija; hän sanoi usein, että kunhan Kustaa Aadolf tuli, oli hänkin tarttuva kalpaan. Nyt hän puuhaili ainoastaan opinnoissaan.
Frans König kuului kaupungin aseväkeen. Häntä veti mieli keisarillisiin, mutta hän ei uskaltanut lausua sitä, minkä ei tiennyt saavuttavan hyväksymistä Almannin perheessä. Sillä hän oli mielettömästi rakastunut Martinaan, jonka hiljainen ja nöyrä olento oli, kumma kyllä, lumonnut hänet tykkönään. Isälleen, joka oli yksi kaupungin pormestareista, oli hän uskonut hurjan intohimonsa, ja tämä, joka ei voinut kieltää pojaltaan mitään, lupasi itse kosia hänen puolestaan, ja hänen mielestään ei muu voinut tulla kysymykseenkään kuin kiitollinen suostumus.
Kutsuttiin Fredrik Almann ja ilmoitettiin mikä kunnia oli aiottu hänen perheelleen. Hän kumarsi ja kiitti, mutta sanoi, että ainoastaan hänen tyttärensä saattoi ratkaista sen asian. Omasta puolestaan hän arveli, että näinä rauhattomina aikoina oli kysymys lykättävä, kunnes rauha ja tyyneys oli palannut. Kirkkoherra näki hyvin pormestarin synkän katseen, mutta hän ei joutunut hämilleen, vaan riensi kotiin ilmoittamaan vaimolleen ja lapselleen tehdystä tarjouksesta. Martina kalpeni, mutta kun hänen isänsä lisäsi, ettei hän luottanut pormestariin eikä hänen poikaansa, silloin hän heittäytyi itkien isänsä syliin ja sanoi, ettei voinut koskaan rakastaa ketään muuta kuin serkkuaan. He olivat luvanneet kuulua toisilleen, mutta eivät katsoneet sopivaksi puhua siitä niin surullisena aikana.
Kirkkoherra hyväili tyttärensä vaaleita kiharoita virkkamatta mitään. Samassa tuli veljenpoika vieraisille. Hänelle kerrottiin kosinnasta, ja kaikki päättyi siihen, että isä painoi tyttärensä hänen povelleen, kuitenkin ehdolla, että asia oli pidettävä salassa, kunnes sota oli lopussa.
Piiritys jatkui kaikkine hirmuineen. Vihollinen ampui muureja hajalle ja kaivoi miinojaan, ja liikkui huhuja, että kavaltajia oli itse kaupungissakin. Uusi huoli oli se, että tuli yhä laimeni muureilla ja valleilla, koska piiritetyiltä oli ruuti lopuillaan.
Tiedämme, että ulkovarustukset olivat joutuneet vihollisen käsiin ja että porvarit itse olivat polttaneet kaksi esikaupunkia Tillyltä saapui hallintomiehelle, raadille ja Falkenbergille kirjeitä, joissa kaupunkia vaadittiin antautumaan.