Tämäkin kirje päättyi pikaisen avun rukoukseen, koska he muussa tapauksessa olivat hukassa.
Hallintomies Kristian Wilhelm kirjoitti toukokuun 1 päivänä, että hän oli kuullut kuninkaan parast'aikaa marssivan heidän avukseen. Hän iloitsi siitä ja toivotti hänelle onnea ja siunausta kaikkivaltiaalta Jumalalta, että hän voisi pian saapua apuun.
Voimme käsittää kuninkaan tunteet hänen saadessaan nämä kirjeet. Ilman Saksin vaaliruhtinaan apua ei hän voinut tehdä mitään Magdeburgin avuksi! Tämän maan täytyi olla hänelle avoinna, sillä Saksin kautta kulki ainoa turvallinen tie Magdeburgiin. Sitäpaitsi vaadittiin, että saksilainen sotajoukko liittyi ruotsalaiseen, ennenkuin se oli läheskään tasavoimainen keisarillisen kanssa.
Armeija, jonka kuningas vei sotakentälle Tillyä vastaan, oli suunnilleen vain puolet tämän väestä. Vaikeudet täällä olivat sitä suuremmat, kun liittyminen täytyi tapahtua vapaaehtoisesti, sillä Saksin Juhana Yrjänää ei voitu asein pakoittaa liittoon, kuten Brandenburgin Yrjänä Wilhelmiä tai Pommerin Bogislausta. Saksin sotajoukko oli melkein yhtä voimakas kuin kuninkaan omakin.
Toukokuun 20 päivänä ensimäinen lähettiläs tuli vihdoin takaisin Juhana Yrjänän luota ja toi vastaukseksi surkuteltavan kiellon kaikkeen mitä kuningas oli pyytänyt. Tavoilleen uskollisena kuningas oli viimeiseen saakka viivytellyt vastaustaan. Hän kuvitteli, että keisari Leipzigin kokouksen esitysten ja puolinaisten uhkausten johdosta taipuisi kumoamaan palautusjulistuksen, eikä tahtonut millään muotoa tärvellä asiataan Wienissä. Sentähden hän puhui pyhistä velvollisuuksistaan keisaria ja valtakuntaa kohtaan, velvollisuuksista, jotka estivät hänet liitosta muukalaisen kanssa. Mutta kuninkaalle oli Elben sillan miehittäminen Wittenbergin luona mitä tärkein. Maa virran oikealla puolen oli aivan autioksi hävitetty, eikä pohjoiseen päin ollut ainoatakaan siltaa, jota olisi päässyt vasemmalla rannalla sijaitsevaan Magdeburgiin. Lähin silta oli Wittenbergin luona, ja sieltä meni suora tie Magdeburgiin.
Kun Kustaa Aadolf sai vaaliruhtinaan vastauksen Potsdamiin, oli hän jo lähettänyt etujoukkonsa Wittenbergiin toivossa, että korkea herra vihdoinkin miehekkäästi päättäisi estää Magdeburgin häviötä. Viheliäinen vastaus sammutti kaiken toivon; yksin hän ei uskaltanut käydä taisteluun ylivoimaa vastaan, siten hän olisi uhrannut protestanttien viimeisen tulevaisuudentoivon. Hän voi tehdä ainoastaan sen, että vastauksessa vaaliruhtinaalle selitti juhlallisesti, että vaaliruhtinas saksalaisten protestanttien johtajana oli yksin vastuunalainen siitä onnettomasta kohtalosta, joka saattoi Magdeburgia kohdata. Kustaa Aadolf itse selitti tahtovansa tunkeutua Elbeä kohden sitä ainoaa tietä, joka oli hänelle avoin, pitkin Havelia pohjoiseen suuntaan, ja tehdä kaupungin puolesta mitä oli tehtävissä.
Mutta Magdeburgin kohtalo oli jo ratkaistu. Samana päivänä, jona Juhana Yrjänä antoi vastauksensa, oli se kukistunut, ja verrattomalla raakalaisuudella onneton kaupunki oli hävitetty ja uhrattu liekkeihin. Ylpeästä Magdeburgista, Pohjois-Saksan väkirikkaimmasta ja mahtavimmasta vapaakaupungista, oli enää jäljellä ainoastaan rauniot.
Saadaksemme käsityksen asemasta kaupungissa on meidän kerrottava sieltä eräs tapaus, joka on kuvaava.
5.