Ryöstöä jatkettiin seuraavina päivinä. Etsiskeltiin kalleuksia raunioista ja kellariholveista, ja palaneiden ruumiiden seasta löydettiin suunnattomat joukot hopeaa, kultaa, vaatteita, herkullisia espanjalaisia viinejä ja kaikenlaisia elintarpeita, jotka kaikki vietiin leiriin.
Tilly ei voinut estää mitä tapahtui, ja rosvous ja julmuus kuului ajan sotatapoihin, vaikkakin täällä kehitettynä huippuunsa.
Kerran päässeenä valloilleen kansanvimma ei tunne mitään rajoja, ei verenjanolleen eikä saaliinhimolleen. Kun kenraali innokkaana katolilaisena riensi Neitsyt Marian luostariin onnittelemaan munkkeja takaisinsaadusta vapaudestaan ja tällöin näki melkein pelkkää tulta ja liekkiä ympärillään, kehoitti hän kaikkialla sammutustyöhön. Hän otti syliinsä lapsen kuolleen äitinsä sylistä ja huusi: "Tässä on minun saaliini!" Hänestä oli poltto ja hävitys mitä suurin onnettomuus, joka hävitti voiton hedelmät ja pani hänen nimensä alttiiksi inholle ja kiroukselle. Hän oli jo pelännyt ja aavistanut tällaista tulosta komentaessaan rynnäkköön ja siten päästäessään sodan kauhut irralleen onnettomain tuhoksi. Hän ei ollut käskenyt polttamaan ja hävittämään. Kuka, kuka oli sen tehnyt?
Tuli oli syttynyt samaan aikaan viidessä-, kuudessakymmenessä eri paikassa. On mahdollista, että sen sytyttivät keisarilliset murtaakseen porvarien vastarinnan. Mutta on myös mahdollista, että he itse olivat noudattaneet Falkenbergin neuvoa, että kaupunki pistettäisiin tuleen, jos vihollinen onnistuisi saamaan sen valtaansa.
Olemme jo maininneet siitä jälkinäytelmästä, joka oli esitettävä ja jossa oli kiitettävä Jumalaa hirmutekojen onnellisesta suorituksesta. Oli täysi työ korjatessa pois ruumiita, niin että pääkadut saatiin auki juhlakulkueelle, ja silloin sai kurjuudesta parhaan yleiskatsauksen.
Tällöin nähtiin kuolleita rintalapsia tarrautuneina kiinni kuolleiden äitiensä rintoihin, nähtiin vielä eläviä, jotka etsivät suojaa ruumiiden välistä eivätkä millään tahtoneet tulla esiin; nähtiin myös raukkoja, jotka juoksivat pitkin katuja ja huutelivat vanhempiaan niin sydäntäsärkevän surkeasti, että kivetkin saattoivat itkeä.
Varmaankin tätä nähdessä Tillyn mieleen muistuivat elävinä Magdeburgin vangitun hallintomiehen sanat. Tilly oli häntä nuhdellut kapinastaan keisaria vastaan, mutta saanut vastaukseksi: "Jumala on kerran kostava nämä kauhut; veren voi pestä pois ainoastaan verellä, ja Tillyn kunnia on saava hautansa Magdeburgin raunioissa!"
Mutta sellaiset ajatukset karkoitettiin pois. Tilly marssi juhlallisesti kaupunkiin etevimpäin upseeriensa ympäröimänä. Kaupungin portilla hän otti vastaan valloitetut liput, jotka sitten kannettiin hänen edellään ja pystytettiin tuomiokirkon oven eteen. Tykkien ja kiväärien jyskyessä laulettiin Te Deum, ja sen päätyttyä voittaja ratsasti seurueineen pitkin kaupungin katuja ja — lisää kertomus — näytti silloin liikutetulta.
Kirjeessään keisarille Tilly lausui, "ettei Troijan ja Jerusalemin hävityksen jälkeen ole sellaista voittoa nähty." Hän lisäsi, että Ruotsin kuningas oli tehnyt kaikkensa joutuakseen Magdeburgin avuksi, mutta "kaikin voimin ahdistaen kaupunkia jouduimme ennen häntä, ja apu tuli liian myöhään."
6.