URHO EI VÄISTY.
Kustaa Aadolf sai Spandaussa tiedon siitä kamalasta onnettomuudesta, joka oli tapahtunut. Voimme ymmärtää, että se sattui syvästi häneen, kun tiedämme miten tärkeä hänelle Magdeburg oli ja mitä hän oli tehnyt joutuakseen sitä pelastamaan.
Ei ainoastaan Saksassa, vaan koko Euroopassa Pohjois-Saksan kauneimman kaupungin hävitys herätti suunnatonta huomiota, ja pahansuovat heittivät syyn Kustaa Aadolfinkin niskoille, hän kun ei ollut pitänyt lupaustaan eikä tullut kaupungille avuksi.
Vastaukseksi näihin juttuihin Kustaa Aadolf julkaisi leimuavan manifestin, puolustuskirjoituksen, jossa ilmaisi oman katkeran surunsa, ja samalla syytöskirjeen, minkä heitti vasten kasvoja niille, jotka varsinaisesti olivat syypäät, noille kurjille protestanttisille ruhtinaille ja ennen kaikkea Saksin vaaliruhtinaalle, Juhana Yrjänälle, joka oli ollut lähin ojentamaan pelastuksen käden, mutta ei ainoastaan lyönyt sitä laimin, vaan esti siitä toisenkin.
Kustaa Aadolf ei koskaan luottanut ainoastaan sotilasvoimaan, vaan ennen kaikkea siveellisiin voimiin. Itsekin suunniltaan suuttuneena itse onnettomuudesta ja siitä pikkumaisuudesta, joka ruhtinaita vallitsi, hän oli vedonnut yleiseen mielipiteeseen. Ollen kaikessa edellä aikaansa Kustaa Aadolf oli kenties ensimäinen siinäkin, että ymmärsi miten tärkeää oli saada kansanmieli puolelleen niin neuvotteluissa kuin sotaisissa yrityksissäkin. Siihen mielten myrskyyn, minkä Magdeburgin hävitys nostatti, tuli Kustaa Aadolfin julistus sytyttävänä kipinänä, ja tähän muukalaiseen, jolta ruhtinaat olivat kieltäneet auttavan käden, häneen katsoivat joukot hämmästyksellä ja ihailulla. Kuta heikommilta ja surkeammilta heidän omat hallitsijansa heistä näyttivät, sitä suurempana ja jalompana esiintyi pelastaja hädässä. Muukalaisuuden käsite katosi kuin ihmeen kautta; Kustaa Aadolf ilmestyi Lutherin ja Melanktonin oppilaille sinä "pohjolan jalopeurana", josta Ilmestyskirja puhuu, ruhtinaana, joka oli suositumpi ja vähemmän muukalainen kuin monet maassa syntyneet.
Tämä kansan mieliala, yhteydessä sen sorronvihan ja katkeruuden kanssa, joka nyt leimahti ilmiliekkiin, oli tästälähin Kustaa Aadolfin paras liittolainen taistelussa, ja hän osasi sitä käyttää hyväkseen.
Odotettiin, että Tilly menisi Magdeburgin valloituksen jälkeen yli Elben ahdistaakseen Kustaa Aadolfin takaisin Itämeren rannikolle. Kuninkaasta itsestään se oli selvää, ja hän piti asemataan sangen arveluttavana, varsinkin kun hän pyrkiessään Magdeburgin avuksi oli vienyt joukkonsa kauemmaksi kuin varovaisuus olisi myöntänyt. Sentähden hän olikin valmis peräytymään suojellakseen Oder-linjaa. Mutta ensin hän tahtoi nähdä mihin vihollinen ryhtyi.
Tillyn kynsiä kyllä kutitti, mutta hän ei uskaltanut käydä käsiksi viholliseensa. Ensimäinen seuraus Magdeburgin onnettomasta hävityksestä oli se, ettei voittaja saanut käyttää voittoaan hyväkseen. Suuri kaupunki oli raunioina, muurit ja vallit ammutut rikki. Linnoitettua kaupunkia, tärkeää tukikohtaa sotaretkelle, ei enää ollut. Hän oli luottanut siihen, että löytäisi suuret muonavarastot. Mutta täällä ei ollut mitään otettavaa. Sentähden hän ei uskaltanut lähteä Kustaa Aadolfia vastaan autioksi hävitetyn maan läpi. Hätä ja puute pakoitti hänet kahden viikon kuluttua lähtemään Magdeburgista matkaansa.
Matka suunnattiin Thüringeniä ja Hesseniä kohden. Tillyn täytyi täältä hankkia elatusta joukoilleen ja samalla hän toivoi voivansa herättää kauhua protestanttisissa ruhtinaissa, joiden maitten läpi hän marssi ja jotka olivat alkaneet varustautua. Näihin kuuluivat Weimarin saksilaiset ruhtinaat Bernhard ja Wilhelm sekä Hessen-Kasselin maakreivi Wilhelm V.
Nämä olivat ainoat, jotka olivat käsittäneet Kustaa Aadolfin hankkeen merkityksen, ja he odottivat kärsimättömästi tilaisuutta julistautua liittyvänsä häneen. Mutta vanha kenraali tyytyi "heristämiseen lyömisen sijaan." Hän asettui leiriin ja aloitti neuvottelut, mutta ruhtinaat eivät taipuneet ikeen alle, he hylkäsivät kaikki hänen vaatimuksensa asestautumiseen ja sotaveroon nähden. Hessenissä nousi koko väestö, jokainen sotakelpoinen mies tahtoi lähteä taisteluun. Se oli yleisen protestanttisten kapinan enteitä. Tilly oli kahdenvaiheella mihin hänen oli ryhdyttävä, kun saapui sana Pappenheimiltä, joka oli jäänyt Elben tienoille, että Kustaa Aadolf oli alkanut panna liikkeelle joukkojaan. Nämä liikkeet näyttivät hänestä niin uhkaavilta, että Tilly katsoi viisaimmaksi kääntyä takaisin. Heinäkuun puolivälissä hän saapui jälleen Magdeburgiin menetettyään kaksi kuukautta sotilaallisella kävelyretkellään.