Nuori Fredrik Wilhelm rinnallaan ja useain upseerien ympäröimänä Kustaa Aadolf kulki ympäri kaikkialla, puhutteli porvareita ystävällisesti ja osaaottavasti, lupasi miekallaan suojella heidän oikeuksiaan ja kiitti heitä heidän luottamuksestaan.
Uljuudessaan ja miehuutensa kukoistuksessa hän näytti ihastuneen kansan silmissä korkeammalta olennolta. He olisivat langenneet maahan ja suudelleet hänen askeleitaan, jollei hän inholla olisi tätä kunnioitusta evännyt sanoen: "Minähän olen heikko ja syntinen ihminen."
Seuraavana päivänä hän kävi katsomassa kirkkoa ja ruhtinaiden hautauspaikkaa, laivoja ja osaksi hajalle ammuttua linnaa. "Tahtoisin, että tämä sisustettaisiin asunnoksi puolisolleni", sanoi hän. "Hän varmaan oleskelisi täällä mielellään minun ollessani sodassa."
Kuninkaan lausuntoa tervehdittiin riemulla ja heti tehtiin ja vahvistettiin ehdotus miten sisustus oli tapahtuva. Linnasta kuningas lähti raatihuoneelle, jossa oli keskusteltava kaupungin asioista. Nuori Fredrik Wilhelm oli jäänyt ihailemaan näköalaa linnan ikkunoista. Oli jokseenkin myöhäinen ilta. Itämeri päilyi kuin kuvastin, ei tuntunut tuulen henkäystäkään, taivaan ranta heloitti tulipunaisena, väliin aivan kuin liekehtien. Keskitaivas oli vaalakan sininen, mutta siellä tuikki muuan tähti ihmeteltävän kirkkaasti.
"Onkohan se kuninkaan tähti?" mietti nuori ruhtinas Samassa se näytti putoavan, hän näki sen selvään. Mutta kun hän jälleen kohotti katseensa, loisti se miltei kirkkaampana kuin ennen. Hän peitti silmänsä kädellään. "Tiesinhän sen, tiesinhän sen! Kustaa Aadolfin tähti on aina loistava yhtä kirkkaasti."
Kun hän otti kätensä pois, näki hän illan pimenevän. Ainoastaan tähti tuikki taivaalla. Hän oli näkevinään valoa takanaan ja kääntyi nopeasti.
Mitä tämä oli! Keskellä lattiaa oli ruumisalttari peitettynä mustalla vaatteella. Arkussa lepäsi alttarilla mies… poika käänsi pois katseensa, hän oli varmaan nähnyt väärin. Kunniavartiona oli neljäkolmatta miestä ja neljä upseeria… kuinka heillä kaikilla oli kyynelet silmissään. Aivan alttarin ääressä oli kaksi Stenbockin rykmentin miestä, ja toinen heistä piteli ratsuväenlippua ylösalaisin. Kynttilöistä levisi ihmeellinen lepatteleva valo, ja pojan täytyi mennä lähemmäksi nähdäkseen kuka makasi arkussa. Ah, hän tunsi jalot kasvot. Tyynenä, aivan kuin vaipuneena luonnolliseen uneen kunniakkaan päivätyön päätyttyä nuori kuningas makasi viimeisellä leposijallaan, ja kynttiläin liekin lepattaessa ikäänkuin vienossa tuulessa elämä näytti vielä kerran palaavan kangistuneihin piirteihin.
Oliko tämä unta vai todellisuutta? Kuka voi sen sanoa? Nuori ruhtinas löydettiin myöhemmin tainnoksista ikkunan luota, mutta hän ei voinut kertoa syytä siihen. Hän oli vain hieman hiljaisempi ja kalpeampi kuin tavallisesti. Kustaa Aadolf huomautti leikkisästi, ettei suinkaan se johtunut liian suuresta ponnistuksesta.
* * * * *
Mitä parhaimmalla tuulella kuningas palasi Greifswaldin kautta Stettiniin ja sieltä Spandauhun kesäkuun 23 päivänä. Hän oli kohdannut rakkautta ja uskollisuutta, ja se kehoitti uuteen työhön. Hän loi katseen taaksepäin vuoteen, joka oli mennyt. Mitään loistavia urotöitä hän ei ollut suorittanut, mutta kuitenkin onnistunut tunkeutumaan eteenpäin. Saksanmaa Oderin ja Elben välillä, Itämerestä Saksiin, oli hänen käsissään, ja hän saattoi karkoitetut Mecklenburgin herttuat asettaa jälleen asemilleen.