Wolgast oli kärsinyt paljon edellisen sodan aikana; jo 1628 olivat tanskalaiset vallanneet kaupungin ja raivonneet kuin ryövärit. Wallenstein tuli ja karkoitti pois tanskalaiset, jotka paluumatkaansa suojellakseen pistivät kaupungin tuleen. Wallensteinin joukot tunkeutuivat kuitenkin kaupunkiin ja sammuttivat palavat talot. Mutta sen avun saivat asukkaat kalliisti maksaa, sillä sotamiesten sallittiin ryövätä mielensä mukaan.
Nyt oli monet viikot puhuttu Ruotsin kuninkaan saapumisesta, mutta monet epäilivät toteutuisivatko toiveet. Ihmisrukat olivat niin alakuloiset, etteivät uskaltaneet toivoa mitään onnellista käännettä kohtaloonsa.
Vasta sitten, kun keisarilliset joukot alkoivat järjestää puolustuslaitoksiaan vihollista vastaan, alkoi rohkeus ja toivo herätä suruisissa sydämissä. Tuntui kuin olisi ukonilma lähestynyt, ja siitä iloittiin, sillä se oli puhdistava ilman. Eräänä yönä tuli tieto, että Ruotsin laivasto oli ankkuroinut Usedomiin. Silloin yleinen ilo oli niin suuri, että se puhkesi äänekkäästi ilmoille.
Seuraava päivä toi mukanaan täyden varmuuden. Loitolla nähtiin joukko valkoisia purjeita. Mutta pian, pian tulivat myös sinikeltaiset liput näkyviin. Ja nyt toivo muuttui voitokkaaksi varmuudeksi. Wolgastin pelastajat astuivat pian maihin.
Eversti von Schlechter, keisarillisten päällikkö, jota yleensä nimitettiin "lahtariksi" sen julmuuden tähden, jolla hän kohteli niin ihmisiä kuin eläimiäkin, varustautui kaikin voimin ottamaan vastaan pelättyjä sinitakkeja.
Wolgastin edustalla näyttäytyi ainoastaan osasto ruotsalaista sotajoukkoa Kniphausenin johdolla. Mutta se oli niin nopea käänteissään, että Schlechter 2,000 miehensä kanssa kuuli ruotsalaisten kuulain vinkuvan korvissaan olematta valmis vihollista vastaan.
Hän puolustautui kuitenkin seitsemän päivää käyttäen kaikkia keinoja, jotka hänelle olivat tarjolla. Mutta se ei auttanut. Ammuttuaan aukon valliin, ryntäsivät ruotsalaiset ja valtasivat kaupungin. Silloin heittäysivät tähteet keisarillisista eräällä Peenevirran saarella olevaan linnaan. Mutta porvarit ottivat ruotsalaiset vastaan pelastajinaan, eikä heidän riemullaan ollut mitään rajoja.
Mutta Schlechterillä oli vieläkin sanansa sanottavana vihollisilleen. Sentähden satoi linnantykeistä päivittäin luoteja ja raehauleja, jotka eivät kuitenkaan tehneet varsinaista vahinkoa, herättiväthän vain levottomuutta ja hämmennystä asujamiston kesken. Vasta silloin, kun ruotsalainen kenraali pani tykkinsä paukkumaan vastaan, päätti Schlechter antautua. Hän oli jo silloin ampunut kaupunkiin 8,000 laukausta. Hyvässä rauhassa hän sai marssia tiehensä. Wolgastissa lakkasi sen jälkeen tykkien jyske. Kuultiin sen sijaan tornikellojen soivan, julistaen että kaupunki oli vapautettu ja kehoittaen kiittämään ja ylistämään avusta ja pelastuksesta äärimäisessä hädässä.
Mutta Herran sankari, pohjolan leijona, oli saapuva kaupunkiin, jonka hän pelasti vuosi sitten. Koko kaupunki meni häntä vastaan. Se oli ihana juhlapäivä sekä vanhoille että nuorille. Kaupungin ulkopuolella porvaristo otti kuninkaan juhlallisesti vastaan, ja kaupungin hallintomies antoi hänelle kaupungin avaimet.
Kulkue, johon kuului kahdeksantoista vaunua, vieri vitkaan kohden Homeyerin taloa, jossa kuningas oli asuva. Kaikki talot olivat koristetut liehuvin lipuin, ja kirkkojen kellot soivat, ja kuninkaan saapuessa suurelle torille torvet toitottivat raatihuoneen tornissa. Homeyerin talon portaat ja eteiset olivat peitetyt sinisellä vaatteella. Koko kaupunki oli liputettu, ja laivoissa satamassa oli illalla juhlavalaistus.