Stettinistä Kustaa Aadolf päätti lähteä Greifswaldia vastaan, joka vielä oli keisarillisten hallussa. Åke Tott, joka piiritti kaupunkia, sai sanan kuninkaan pikaisesta saapumisesta. Tämä herra, joka oli tyytymätön siihen, ettei saanut olla mukana suurella sotanäyttämöllä, hoiti suutuksissaan asiansa jotensakin haluttomasti, arvellen, että vuodenaika oli aivan liian lämmin ryhtyä mihinkään sotaliikkeihin. Tieto kuninkaan pikaisesta saapumisesta sai jalat hänen allensa. Åke Tott oli, kuten tiedämme, äärimäisyyksien mies, joko tavattoman urhea tai tavattoman laiska, mitään välitietä hän ei tuntenut. Hänestä näytti kunnianloukkaukselta se, että joku tuli päättämään sitä, minkä hän oli aloittanut, vaikkapa tämä joku oli kuningaskin. Ja hän antoi heti piirityskäskyn; siihen oli ryhdyttävä seuraavana aamuna.
Onni oli hänelle suosiollinen. Keisarillisten päällikkö Perusi teki hyökkäyksen, ja Åke Tott otti hänet vastaan sellaisella tuimuudella, että joukot hajosivat, ja Perusi sai taistelutanterella surmansa. Täten oli kaupungin kohtalo ratkaistu, puolustusväki tarjoutui hieromaan pakkosopimusta. Neuvottelut siitä kestivät muutamia päiviä, ja päästiin yksimielisyyteen, että kaupunki oli 16 päivänä luovutettava voittajille, ja keisarilliset marssisivat matkaansa.
Åke Tott kirjoitti tästä kuninkaalle, ja tämä sai kirjeen matkalla.
Mutta se ei estänyt häntä kaikessa tapauksessa jatkamasta matkaa
Greifswaldiin.
Täällä oli erinäisiä asioita järjestettävä, ja hänet otettiin vastaan ilolla ja innostuksella, kuten jokaisessa protestanttisessa kaupungissa. Ihaillen kuningas katseli sitä oivallista linnoitusta, joka tänne oli rakennettu. Kaupungissa oli paljon muonavaroja, kaksisataa nelikkoa ruutia ja useita tykkejä. Jollei Perusi olisi kaatunut, ei valloitus olisi käynyt niin helposti.
Koko Pommeri oli nyt puhdistettu vihollisista, ja kaupungin asukkaat viettivät kiitosjuhlia vapautumisensa johdosta keisarillisen ikeen alta. Ruotsiin lähetettiin täältä neljäkymmentäkuusi Saksassa valloitettua lippua. Kuningas olisi mielellään seurannut mukana, hänen sydämensä veti häntä kotiin, kun hän nyt näki Itämeren aaltojen loiskivan rantaa vasten.
Oli tunnettu asia, että Tanskan kuningas varusti laivastoa ja että hän oli neuvotteluissa Wallensteinin kanssa. Koskivatko ne mahdollisesti Ruotsia?
Jotta Kustaa Aadolf voisi matkustaa, täytyi Oxenstjernan tulla hänen sijaansa. Niinpä hän kirjoitti tälle ainoalle uskotulleen ja pyysi häntä tulemaan. Hänen tarvitsi neuvotella jonkun kanssa. Varsinkin vaaliruhtinasten menettely oli häntä syvästi suututtanut. "Heidän sietäisi jäädä yksin käymään saksalaista sotaansa miten parhaiten taitavat", lausui hän.
Berliinistä seurasi mukana vaaliruhtinaan kahdentoistavuotias poika Fredrik Wilhelm, joka lapsuuden innostuksella oli kiintynyt Kustaa Aadolfiin. Tämä poika, joka sittemmin tuli Saksassa tunnetuksi yleisesti käytetyllä nimellä "suuri vaaliruhtinas", oli isänsä täydellinen vastakohta, ja on mahdollista, että Ruotsin kuningas teki häneen niin syvän vaikutuksen, että hän säilytti siitä muiston koko ikänsä.
Nyt hän sai, kuten sanottu, olla mukana Pommerin läpi kuljettaessa ja ihastui suuresti, kun hänelle sanottiin, että matka suunnattiin myös Wolgastiin.
"Ruotsalaiset ovat täällä", oli yleinen riemunhuudahdus tässä pienessä kaupungissa. Kun saapui sanoma, että kuningas oli tulossa, riensivät porvarit ulos kaduille, ja nuoret tytöt tyhjensivät täydet kukkakorinsa niille kaduille, joita myöten hän oli kulkeva.