Täten oli Kustaa Aadolf hankkinut itselleen aseman, jossa hän helposti saattoi hankkia sotajoukolle elintarpeita, ja sotilaalliselta näkökannalta se oli edullinen sen lujuuden vuoksi, minkä se tarjosi sekä hyökkäyksessä että puolustuksessa. Hän saattoi täältä uhmata mahtavaa keisarillisten kenraalia ja tyynesti odottaa sitä hetkeä, jona Leipzigin kokouksen ruhtinaat alkoivat etsiä apua.
Voimme käsittää, että tänä hetkenä koko Eurooppa oli kiinnittänyt silmänsä Kustaa Aadolfiin. Hän oli jo murtanut Wallensteinin vallan Itämeren rannikolla; mihin oli hän edelleen ryhtyvä?
Ja millaiseksi oli vaaliruhtinaiden kohtalo tuleva? Heidän valituksiinsa ja esityksiinsä, jotka he Leipzigin kokouksessa olivat niin suurella vaivalla saaneet kokoon, oli keisari vastannut julistamalla kokouksen päätökset laittomiksi. Päätettyä varustelua vastaan hän oli antanut mitä ankarimman kiellon ja samalla selittänyt, ettei tulisi tapahtumaan vähintäkään lievennystä peruutusjulistukseen nähden.
Oli siis peruuttamattomasti päätetty, että jokaiselta protestantilta Saksassa oli ryöstettävä koko omaisuutensa ja heidät ajettava maasta pois. Ja että kävisi täysin selväksi, ettei tämä ollut leikintekoa, määrättiin Italiasta palaavat keisarilliset joukot Fürstenbergin ja Altringerin johdolla Etelä-Saksan läpi kulkiessaan panemaan toimeen käskykirje protestantteja vastaan.
Evankelisten ruhtinaiden, jotka jo olivat pestanneet joukkoja, oli luovutettava ne keisarillisen sotajoukon apuväeksi. Tilly Pohjois-Saksassa alkoi jo tehdä Saksille ymmärrettäväksi, että siellä tultaisiin vaatimaan aseiden riisumista ja liittoa keisarin kanssa.
Hessenin maakreivi kieltäytyi hajoittamasta pestattuja joukkojaan, ja Tilly oli juuri aikeissa hyökätä pikku Hesseniä ryöstämään, kun saapui pikaviesti Pappenheimiltä, että Ruotsin kuningas oli mennyt Elben yli, jonka tähden hän pyysi pikaista apua.
Tilly lähti heti liikkeelle ja riensi Mühlhausenista Magdeburgiin ja edelleen Wolmirstedtiin, jossa hän yhtyi Pappenheimiin.
Oli heinäkuun 17 päivä, ja yhdistynyt keisarillinen sotavoima nousi nyt 24,000 mieheen. Mutta nelipäiväisen pikamarssin jälkeen oli upiuupuneen sotajoukon levähdettävä, ja ratsuväki sijoitettiin kyliin pohjoiseen päin aina Burgstallia myöten.
Kustaa Aadolf oli ajoissa saanut tiedon Tillyn retkestä ja hänen pysähtymisestään Wolmirstedtiin ja päätti lähteä häntä tervehtimään. Heinäkuun 15 päivänä hän ratsasti itse ratsuväen majapaikkaan, joka ulottui viiden peninkulman päähän Werbenistä, ottaakseen tarkan selon mielialasta. Kaikkialla hänet otettiin innostuksella vastaan, kukaan ei enää näyttänyt Tillyä pelkäävän, ja kaikkien katseet kysyivät mitä kuningas heiltä vaati. Hän otti selkoa terveydentilasta, puhutteli erityisesti muutamia sotavanhuksia, nyökäytti ystävällisesti päätään kaikille ja ratsasti tiehensä.
Seuraavana päivänä ratsuväki sai käskyn kokoontua Arneburgiin Elben lähelle, suunnilleen puolitiehen Werbenin ja Tangermünden välille. Oli lauvantai; illalla kuningas lähti liikkeelle osa jalkaväkeä mukanaan ja saapui, jatkettuaan marssia koko yön, sunnuntaiaamuna Beldingenin kylään, joka on Tangermündestä peninkulman verran lounaiseen päin.