Kustaa nousi ja astui pöydän ääreen.
— Vieraana, toisti Otto herra ivallisella hymyllä, — hän kyllä lie vastoin tahtoaan. Mutta niin totta kuin Herra kuoli, huudahti hän sitte ja hypähti istualtaan, — me olemme ennenkin tavanneet toisemme.
— Olemme kyllä, vaikken tahtonut siitä teille muistuttaa, vastasi
Kustaa.
— Ohhoh! no miksette?
— Siitä on puolitoista vuotta. Se oli Bränkyrkan tappelussa.
Otto herra rypisti kulmakarvojaan.
— Niin, nyt muistan, sanoi hän, — te olitte johtamassa ruotsalaista ratsuväkeä, joka oli nostanut kapinallisen lipun laillista herraansa ja kuningastansa vastaan. Siitä syystä te nyt istutte täällä Kallössa, punnitsemassa mihin puolueeseen teidän tulee liittyä, kun jälleen pääsette vapaaksi.
— Se asia on aikoja sitte päätetty.
— Esi-isänne ja likeisimmät sukulaisenne pitivät tanskalaisten puolta, ja vakuutan teille, että enimmät ruotsalaiset aatelismiehet ovat olleet tanskalaismielisiä; he vihasivat Kaarle Knuutinpoikaa ja noita muita kyykäärmeen sikiöitä, jotka olivat meitä vastaan. Ja pitihän hänen itsensä, vaikka olikin valtion ylin herra, lähteä kaukaiseen maanpakolaisuuteen. Ja olivathan Ruotsin etevimmät aatelismiehet miltei alituisessa riidassa Sten Sture vanhemman kanssa, ja ruotsalaisen käden kauttahan nuorempi Sture sai surmansa. Ettekö te itsekin viimeistään Brunkebergin tappelussa taistellut tanskalaisten riveissä, vaikka sitte Bränkyrkan luona menitte ruotsalaisten puolelle! — Niin, niin, en ensinkään tahdo loukata herra Eerik Eerikinpoikaa; olettehan hänen sukulaisensa ja vieraansa, mutta tahtoisinpa sentään, hitto vieköön, tietää, mihin puolueeseen aiotte liittyä, aiotteko pettää meidät vaiko maanmiehenne.
— Siihen kysymykseen vastaan kunhan vyölläni tunnen hyvän miekkani; en ennen.