Kääpiö läksi, mutta tarkoitus oli saavutettu.
Kustaa oli mustasukkainen; nyt piti vain pakoittaa hänet näyttämään se.
Otto Krabbe vietti aikansa enimmäkseen metsästämässä. Hän ei saanut lähdetyksi Kallösta. Tekosyynä käytti hän kuninkaan käskyä vangin vartioimisesta; varsinainen syy oli tietysti se, ettei hän tahtonut jättää Doroteaa yksin Kustaan kanssa; kääpiö oli tosin sanonut, ettei hän pitänyt seurustelusta ja että hän ani harvoin puhutteli neitiä, mutta Otto oli varma, että tämän kaiken alla piili joku petos. Häntä kohtaan oli Dorotea kylmempi kuin koskaan ennen; siihen ei voinut olla muuta syytä kuin että hän rakasti toista. Sentähden täytyi hänen vakoilla; pahimmassa tapauksessa täytyi turvautua siihen keinoon joka ei ensi kerralla onnistunut; jokainen on oman onnensa seppä.
Näitä puheita hän kyllä lasketteli Aataminkin läsnäollessa ja Aatami, joka Kustaan käytyä Torkelin äidin luona oli ruvennut häntä rakastamaan, keksi hänen pelastuksekseen keinon, josta jo on kerrottu.
Seuraavana päivänä tuli Kallöhön vieraita. Kiireesti pantiin toimeen lintujahti ja Kustaakin otti siihen osaa vastoin tavallisuutta.
Kotiin palatessa odotti komea illallispöytä ja avoimesta ikkunasta tunki vasta niitetyn heinän ja kukkien tuoksu.
Dorotea tervehti vieraita kauneimmalla hymyllään ja lääniherra oli mainiolla tuulella. Naurettiin, laskettiin leikkiä, olut- ja viinikannut kiertelivät pitkin pöytää ja kaikki söivät nälkäisten innolla.
Dorotea oli niinkuin tavallisesti kaikkien ylistysten esineenä ja arvossapidetyin vieras lausui:
— Ihana neiti, pyydämme kaikki saada juoda maljanne, mutta ensin täytyy teidän itsenne esittää sen onnellisen malja, jota te eniten suositte.
Dorotea olisi voinut kieltää tai mainita isänsä nimen, mutta hän kohotti ylpeästi päätään ja lausui selvällä äänellä: